Juuret on

Keväin

2012-02-20T01:31:00.001-08:00

Keskustelin sisareni kanssa vuosikellosta. Hän hahmottaisi tammikuun yhdentoista kohdalle ja siitä vastapäivään. Asiaa hieman ajateltuani tulin siihen tulokseen, että vuosikelloni on kyllä todella pitkäksi venytetty spiraali, jota katsotaan pyörteen silmästä. Vuodet tuntuvat kiertyvän kohti joulua, mutta vuodenvaihde ei ole minulle punaisen nuppineulan pää jossakin uudenvuoden tietämillä. Talvisydän on pimeä jakso. Pitkä uni, joka päättyy yllättäen. Suurin piirtein nyt.

Helmikuu, alkukuu.

Valo. Tiaiset. Lumen tilapäisyys. Harmaa voipaperitaivas, valopöytä, josta varisee äänettömästi lunta. Pilvikerroksen takana on aurinko, päivä päivältä sen kehä yltää korkeammalle, lähemmäksi lakea. Jumala pyörittää valoa hyppynarussa.

Olotilassani tapahtui selvä muutos tänään. Hätkähdin. Ihan niin kuin kylkiluiden takainen ilmapatja olisi viimeinkin saatu pumpattua täyteen. Polvinivelet on voideltu. Selkärankaa on paukutettu kuin räsymattoa. Verenkierrossa on happea, pään noki on pesty pois, liekkiä ruuvattu isommalle. Pyöritän olkanivelet kuoppiinsa. Lapaluiden kaksoisafrikka ui oikealle paikalleen, symmetrisesti molemmin puolin tyyntä selkää.

High fashion ja päivän asun filosofiaa

2012-02-17T09:20:00.001-08:00

Kyllästyin lopulta paikkakunnan ainoan vaatteita tarjoavan halpaketjun "Janina Frostell" -mallistoon ja aloin etsiä sopivaa tavarantoimittajaa verkosta. Mitenkuten kotimainen anorakkivalmistaja möi eioota (??), joten shoppailin hetken mielijohteesta varustelekassa. Ostin kaksirivisen villakangastakin ja tunsin oloni miehekkääksi. Tänään tilasin kahdet reisitaskuhousut.

Eräs ystäväni tapaa aina tällaisia uutisia (ajelin tukan, ostin reisitaskuhousut, vaihdoin talvirenkaat) ehdotella MAN-rekan hankkimista. Don't get me wrong, tahdon vakuuttaa (miksi?), että veressäni on estrogeeniä yllin kyllin.

Armeijavaatteissa minua viehättää ennen kaikkea niiden edullisuus, kestävyys, käytännöllisyys, edullisuus ja se, että ne ny vaan ovat mielestäni hyvännäköisiä.Sekä tietty edullisia.

Naistenvaatteissa minua henkilökohtaisesti ällöttää söpöt yksityiskohdat, kuten logot, tai herraisävarjelkoon, strassit. Minulla on yksi perustrikoo, joka on sopivan värinen ja hyvän mallinen, mutta miksi oi miksi siinä pitää olla vasemman tissin päällä valmistajan logo strassikirjaimin? Toisten päällä sellaiset söpöydet ovat ok, mutta minä tunnen itseni epävarmaksi, jos asussa on liikaa yksityiskohtia.

Tämäkään ei tarkoita sitä, että vieroksuisin esimerkiksi mekkoja, sukkahousuja sun muita naisellisiksi miellettyjä geareja. Normaalisti tykkään vain mennä niin, että voin esimerkiksi siirtää huonekaluja tai kumartua ilman, että tarvitsee jännittää repeääkö asetaatti, paistaako persia lantiofarkkujen vyötäröstä ja muljahtaako kaula-aukosta rauhanen ihan omaa varomattomuuttani.

Tuliko tästä sellainen muotipäivitys?

Tulihan tästä.

Ihanaa, mutta ei sittenkään niin ihanaa

2012-01-29T13:21:00.000-08:00

Okei, miekin tein sen. Höyrisin FB:ssä Haavistosta ja lähetin heti kakkoskierroksen varmistuttua kaikki mahdolliset "Pekkis <3 on ihq" -linkit eetteriin. Tosin säilytin pahimmisakin pistoksissani viileän itseironian. Ihan totta! Säilytin!

Mutta nyt ropsahti kyllä hiekkaa potkukelkan jalaksen alle. Jossakin "Höyrytään Pekka presidentiksi" -ryhmässä äiti-ihminen nimittäin postasi kuvan lapsen kanssa askartelemistaan silityshelmikakkosista, tiedättehän, niistä pienistä muoviputkista, joita liitetään yhteen piikkimatolla ja sulatetaan silitysraudalla kuvioksi, ja heti joku toinen valopää komppasi tekevänsä heti huomenna viisivuotiaansa kanssa samanlaisia.

Olisihan se tosi sööttiä. Voisin vaikka surauttaa kaksivuotiaalle natiaiselleni saumurilla jostain nastasta retrofroteesta kokohaalarin, johon olisi applikoitu kakkosenkuvia. Hemmetti, voisin jopa kannattaa hänellä kirkonkylillä plakaattia, jossa olisi Haaviston mainos! Kyllä vaan. Käyttäisin häntä niin kuin söpöä täsmäohjusta tässä suvaitsevaisuuden ja rauhan agendassani.

Not.

On tosi mainiota, että kotona keskustellaan yhteiskunnallisista asioista ja että lapset jo varhain oppivat, että yhteisiin asioihin vaikuttaminen on kansalaisvelvollisuus ja pyhä oikeutemme ja ihanaa ja iloista, mutta eikö ole hivenen härskiä valjastaa politiikasta mitään tajuamattomat taaperot askartelemaan vaalimainoksia? Sillä tavalla Ihan Varmasti kasvatetaan seuraava vanhempien arvojen päälle räkivä sukupolvi. Hehkuttakaa toki sydämmenne kyllyydestä, mutta pelastakaa lapset ja söpöt eläimet vaalihuumalta.

Kuumaa huumaa!

2012-01-24T13:07:00.000-08:00

Enpä olis arvannut, että presidentinvaaleista tulee tällainen ilmiö, vai johtuuko huuma ja hype siitä, että soMen ansiosta ihmiset jakavat herkemmin asioitaan: ideoitaan, ajatuksiaan, tunteitaan? On hyvä, että on poliittisia intohimoja, väittelyä ja ilmiselvää halua vaikuttaa asioihin, pitäisi kirjoittaa ihan kiltsikoilla koristeltu kiitoskortti Perussuomalaislle, jotka ovat tuoneet kipinän takaisin kansalaiskeskusteluun. Kortin kääntöpuolella voisi olla toivotus hornantuuttiin, sellainen, jossa i:n pisteet olisivat sydämiä <3

Olin neljä ja puoli päivää poissa töistä. Ensin Lettu loukkasi itsensä päiväkodissa (no harm done, selvittiin säikähdyksellä, mutta käytiin varmuuden vuoksi lääkärissä, kun nenä olisi voinut olla murtunut), sitten mulla oli pari vapaapäivää. Silti koko työpäivä meni ihan variksille ja harakoille ja naakoille. Pohdin remonttia ja marttojen vierailua, mutta en saanut aikaiseksi mitään.

Plääh. Lähettäkää energiaa.

Kanakerho

2012-01-20T11:31:00.000-08:00

Sarjassamme: "Hanki itelles elämä" olen perustanut kanakerhon! Siinä on neljä tai viisi jäsentä, eikä kukaan tunne toistaan ennestään kuin korkeintaan pintapuolisesti.

Mistä kaikki alkoi?

Yksinäisyydestä.

Tympäsi. Olinko raahannut itseni ja itiön tänne Oikeitten Immeisten Maahan vain märäntyäkseni kunnan rivitaloasunnossa ja sahatakseni päivähoidon, työn ja K-kaupan bermudankolmiossa? Noes.

Koska olen töissä kunnankirjastossa, päätin sitten yhyttää yhteen sellaiset naisihmiset, joilla voisi olla jotain yhteistä. Havaitsin itseni mukaan lukien viidessä tyypissä seuraavia kanakerhon jäsenyyden edellytykset:

1) Taipumus värkkäilyyn, väsäämiseen ja tuseltamiseen.
2) Lukuharrastus (oh surprise, kirjastossa kun ollaan).
3) Ikä (ei vielä elakkeella).
4) Haave pitää kanoja.

Näillä matemaattisen tarkoilla kriteereillä valitut kanakerholaiset pitivät perustamiskokouksen meillä, oli ihania tarjoomuksia ja kahvia ja lapsilla meni leikit hyvin yksiin.

Join litran kahvia ja olen ihan kierroksissa! Mitään varsinaista ohjelmanjulistusta ei kanakerholla tietenkään ole, mutta mikä tärkeintä, sosiaalinen tilaus on.

Moi!

2012-01-20T08:27:00.000-08:00

Yritin osallistua meemiin, jossa kirjoitetaan jotain ajanjohtaista aakkosten kaikilla kirjaimilla. Keksin joitakin. Kirjoitin, että lastulevyhyllyjen tuhoaminen ja lundian kokoaminen on tehnyt ASUNNOSTA kirjahyllyn. Haa, kirjoitinko tosiaan "kirjahyllyn"? Piti kirjoittaa "kodin", mutta koska tuo Freudilainen lipsahdus on niin osuva, niin olkoon.

Aalla olisi ollut niin hyvä jatkaa. AAMUYÖLLÄ piti puurolla ylitankattu itiö saattaa vessaan kakalle. Myös flunssa ja ontelot täyttävä "käkä" vaivasi. Juuri, kun tyhjennetty ja niistetty itiö melttosi vuoteessa hakien uniasentoa, pihaan ajoi AURAUSKALUSTO, jonka työtä piti valvoa ikkunasta. Noin metrin päässä makkarin ikkunasta möyryävä puskutraktori klo 3.30 aamuyöllä on niin uskomattoman persiistä, että melkein itkin ja menin rappusille järjestämään aamutakkisillani kohtauksen. Oli myös hyvin lähellä, että tartun ASTALOON ja teen kuljettajasta A-LUOKAN LEIKKELEITÄ. Mutta sitten koitti rauha ja itiö nukahti.

En keksinyt mitään sanottavaa esimerkiksi banaaneista, burlesquesta tai celcius-asteista, joten luovutin. Eikä kukaan enää sano "dorka".

Tänä vuonna haluan liikkua enemmän, l-kirjain olisi siis ollut LIIKUNTA. Kun lumi vihdoin tuli, olemme päässeet vihdoin eristyksestä. Onhan pimeässä paljon hauskempaa, jos siellä on lisäksi hyistä. Olen harjoittanut kuntoilua kolaamalla lunta. Lajina lumenkolaus pesee helposti kaiken maailman kuminauha ja kahvakuulatreenit. Lisäksi lumenkoluulla saa tyttöpisteitä. Ai ettekö tiedä mitä ne ovat? Ne ovat pisteitä, joita ropisee, kun alle 60-kiloinen likkalapsi tekee posket punaisina ns. "Miesten Töitä".Tyttöpisteitä saa myös, kun tohkeilee jostakin työkalusta miehelle. Viimeksi tohkeilin AEG:n ruuvinväänninsetistä talkkarille ja näin, kuinka tyttöpisteet satavat laariini! Aion oikeasti hankkia sen vääntimen työkalupakkiini, koska se on ihan LOISTAVA. Missähän voisi harjoittaa reipasta naisvoimistelua? Aika on kypsä naisvoimistelulle.

P-kirjaimen kohdalla luki punajuuri.

Kaikesta sitä pitääkin stressata

2011-11-30T23:53:00.000-08:00

Jauheliha-ahdistus on angsti, joka iskee, kun tiedostaa, että pitäisi suosia kasviksia ja lähiruokaa, mutta ei vaan jaksa eikä ehdi, ja valmistaa sitten jauhelihakastiketta ja rakettispagettia, koska tietää varmasti, että itiö syö ruoan kyselemättä ja hyvällä halulla.

Angstin voi tapaa ostamalla luomujauhelihaa.

Helppo on paha. Koska helppo kielii laiskuudesta. Muka. Oikeasti helppo on hyvä, koska se kertoo siitä, että rahtunen energiaa on käytettävissä johonkin muuhun. Kaikkea pitäisi helpottaa ja tehdä joustavammaksi. Siis kaikkea arkiruutiineihin liittyvää. Ponnistelun pitäisi mieluusti liittyä johonkin kehittävään, kuten kuntoliikuntaan, kirjoittamiseen, lukemiseen ja virkkaamiseen.

Pyykinpesu ei kehitä, eikä imurointi.

Kehitin pyykinpesun ja imuroinnin ohessa seuraavanlaisen reseptin, joka uppoaa hyvin esimerkiksi noin kaksivuotiaisiin:

Jauhelihakastike:

Osta hyvälaatuista luomujauhelihaa, sipuleita, lanttuja.
Paista jauheliha pannulla, lisää joukkoon hienoksi raastettu lanttu (ja miksei myös porkkana ja kesäkurpitsakin), pilkottu sipuli ja valkosipuli, mausta lihaliemijauhella (sitäkin saa luomuna) ja pippuriseoksella, sekä maustetulla creme fraiche -valmisteella. Lisää vettä, että kastike pysyy kastikemaisena. Tarjoa pottujen tai rakettispagetin kanssa. Maailma pelastuu ja arki. Bonuksena kuidut.

Jee!

Tuntuu ihan siltä, että elokuun lopussa olisi alkanut pitkitetty lokakuu

2011-09-22T01:16:00.000-07:00

Joutsenet uikuttavat järvellä. Onko se lähdön kiihkoa vai haikeutta, mene tiedä, mutta laulujoutsenen vasket soivat kauniisti. Kurjet menivät jo viikko sitten. Kerääntyivät hyvin korkealle parveksi, nostivat korkeutta, järjestäytyivät auraksi ja lähtivät kohti kaakkoa. Oli tyyntä, joten huuto kantautui alas hyvin.

Tein eräänlaista sadonkorjuusoppaa lantusta, porkkanoista, sipulista ja palviryynimakkarasta. Terveellistähän se toki on, mutta sitä tulee syötyä ämpärillinen kerrallaan.

Vedän nyt tretornin turkiskumpparit jalkaan, varovasti, sillä loukkasin oikean sisäreiden Jane Fonda -treenillä, ja fillaroin töihin.Teen elämäni ensimmäistä talousarviota ja herranjesta, että olen illalla naatti. Olisi kirjoitusideoita, askarteluideoita ja käsitöitä, mutta minä menen kerällä Pikkiksen viereen ja nukun, nukun, nukun.

Jenni was here

2011-09-21T10:00:00.000-07:00

Sanokaapa mikä siinä on, ettei sallisi itselleen yhtään huonoa päivää? Kiukusta ja väsymyksestä alkaa viimeistään yövuoteella miinustella päivän aikana keräämiään pisteitään, tehdä kuluneeseen päivään mentaalisia punakynämerkintöä.

Lapsensaanti on mielestäni pahentanut tilannetta. Syyllisyys roikkuu koko ajan niskassa. Puolitoistavuotias ei koskaan halua, että hauska loppuu. Ulkoa ei koskaan haluta sisälle, kylvystä ei haluta pois, aina pitäisi päästä sille tuolille, jolla äiti istuu, pitäisi saada leikkiä puukolla, hämmentää kiehuvia nesteitä ja juosta pöljänrallia kaakeloidussa kylpyhuoneessa. Kieltäminen on väää-ää-rin. Normaali puhe on pelkkää vaimeaa taustakohinaa, kun itiö tuulettaa kitarisojaan. Ihan niin kuin vanhemmuus olisi joku little miss sunshine -kilpailu, jossa omat tarpeet, ailahdukset ja väsymys ylikorostuvat kun taas ilot: nautinto siitä, että saa käsityön valmiiksi, lukee kirjan loppuun, malttaa kerrankin nukkua päiväunet ja jaksaa tehdä kotiruokaa himmenevät. Arki ei ole ideaalia, eikä vaippaan ilmestyvä tavara sinistä.

Pitäisi vain aina muistaa, kenen elämää elää ja kuka ne mittarit asettaa. Jos meillä ei voi olla siistiä, niin voi kuitenkin olla sellaista, ettei sukat tartu kiinni lattiaan. Jos arjestamme ei kannatakaan koostaa ihan kaikkina kvartaaleina ifolor-kirjaa, niin aina sieltä löytyy muutama dokumentoinnin arvoinen hetki.

Mutta onko tämä se paikka ja tapa? Onko se facebook? Onko some vuorovaikutusta vai pakonomaista tarvetta kuuluttaa olemassaolostaan ja reviiristään niin kuin keväinen koiraslintu: tilulilu huiit huiit: Minä. Olen. Täällä.

2011-09-18T00:42:00.000-07:00

Olen löytänyt hiekkalaatikosta ihmisen.

Keski-Euroopasta suomalaisen vaimonsa kanssa paikkakunnalle muuttanut pienen pojan isäukko on hulvatonta seuraa. Bonuksena mahdollisuus puhua suomen kolmatta kotimaista, huonoa englantia.

Hiekan kaivaminen ja kasaaminen on äärimmäisen rentouttavaa. Kutsummekin sessioitamme terapiaksi ja laatikon keskellä oleva kasa on "mountain of frustration" Olemme jo tehneet sosiaalisen itsemurhan paikkakunnallamme nauttimalla session aikana tölkilliset panimuotuotteita.

Keskustelemme harvoin lapsista, mutta sitäkin useammin politiikasta, historiasta ja siitä, miten valmistetaan kunnollista kahvia. Ennen ensilumen satamista olemme kaivaneet tiemme Kiinaan, sekä saavuttaneet absoluuttisen totuuden hyvästä kahvista.

Olen aina ollut hyvä ystävystymään miesten kanssa. Miksiköhän? Siksikö, etten ole ikinä sekoittanut ystävyyssuhteisiin muuta sutinaa? Vai siksikö, että ukkini hoiti meitä sisaruksia, kun olin pikkulikka, ja vietin loputtomasti aikaa Kajaanin Veholla, unskan autotallissa tai jänismetsällä tottuen miesten kieleen ja miesten tapaan toimia? Osaan jututtaa miehiä paremmin kuin naisia. Monien naisten kanssa muutun usein kummallisen muodolliseksi. Naisten kanssa pinnistän.

Useimmat hyvistä likkakavereistani on epämuodollisia tyyppejä ja oman tiensä kulkijoita. Yksi on vannoutunut fiftari ja moottoripyöräharrastaja. Toinen loistava hieroja ja jäsenkorjaaja sekä terävin tuntemani kyökkipsykologi. Heidän kanssa olen tuntenut lähes välitöntä hengenheimolaisuutta, sisaruutta ja läheisyyttä. Kaikkia hyviä ystäviäni yhdistää mieletön, aina kipurajalle asti venyvä huumorintaju sekä syvä rakkaus kielikääryleisiin ja kaikenlaiseen verbaaliseen venkoiluun. Useimmat harrastavat lukemista, ja/tai käsitöitä sekä musiikkia. Kaikki ovat esteetikkoja ja jonkinasteisia kulinaristeja. Ja kaikki ovat kultaisia, huomaavaisia, herkkävaistoisia ihmisiä, joiden ystävyydestä olen ylpeä.

Oletteko muuten kohdanneet ihmistyypin, joka lopettaa aikuiseksi tultuuan ystävystymisen uusien ihmisten kanssa? Heiltä puuttuu kyky ja uskallus lätkääntyä. Hyvällä tuurilla he säilyttävät hyvät, vanhat ystävyyssuhteensa ja huonolla jäävät hiljalleen yksin. Toiset ihmiset ovat riski, mutta se riski kannattaa ottaa.

Auts. Auts. Gnh. Ooh! Hihihahaha! Auts.

2011-09-14T05:39:00.000-07:00

Lainasin kirjastosta jumppakirjan. Vedin kevyen aloittelijoiden treenin musiikin tahtiin. Pitkästä aikaa. Hikoilin kuin emäsika. Tunsin itseni puhelinpylväistä kokoonpannuksi wickerwomaniksi. 11 kilon kahvaluulani teki kaikkensa lisätäkseen liikkeiden vastusta: yritäpä tehdä vatsalihaksia hallitusti, kun vatsan päällä ratsastaa hepulikikattava taapero.

Voimistelu tepsi. Nyt liikun kuin puuhevonen, jota on seisotettu pakkasessa ja piesty huolellisesti hiekkapussilla ja pesäpallomailalla.* Aion jatkaa voimistelua. Aloitan säärystimien neulomisen tänään. Minusta tulee jumppajumalatar.

Täältä tähän.

*Yöpöydällä "Kummisetä".

Oman elämänsä rouva, sinulle Arvon Rouva.

2011-09-10T00:12:00.000-07:00

Downshiftaamisesta (jouduin tarkistamaan, tuleeko ässän jälkeen hoo, tuli) tulee ristiriitaisia signaaleja. Yksi sanoo, että leppoistamalla tekee palveluksen itselleen ja ympäristölle, toinen väittää sitä karhunpalvelukseksi. Tarkoittaako tahdin hiljentäminen sitä, että suot itsellesi aikaa, vai onko kyseessä jälleen yksi salajuoni, jolla ihmiset (lue: akat) saadaan keskittymään tomaattien viljelyyn parvekelaatikossa sen sijaan, että he alkaisivat esimerkiksi säätää jotain kukkahattumaista yhteiskunnassa.*

Sanon: molempi parempi. Aina ei tarvitse tehdä joko-tai -valintoja: olet urbaani uraohjus tai sitten muutan Rääkkylään kasvattamaan alkuperäiskanoja ja pidän sisustusblogia** pikoos aim vöörthit. Mustan ja valkoisen välillä on tuhansia harmaan vivahteita.

En uskaltaisi suositella kenellekään esimerkiksi palkkatyön jättämistä. Olen syntynyt 70-80 -lukujen taitteessa ja monille ikäisilleni lama ja talousahdinko muodostui jonkinlaiseksi nuoruuden avainkokemukseksi. Pikemminkin suosittelisin etsimään mahdollisimman mielekkään duunin ja ottamaan työhön reippaan ja rationaalisen otteen. Reippaalla tarkoitan sitä, että ihmisen pitää tehdä, mitä ihmisen pitää tehdä. Velvollisuuksista huolehtiminen on kunniakasta, silläkin uhalla, että tämä kuulostaa sitaatilta "Nuoruus ja Viisaus" -kirjasta.

Täytyy kuitenkin muistaa, että ensimmäinen velvollisuus on itseään kohtaan. On huolehdittava omasta fyysisestä ja psyykkisestä jaksamisesta. Nyt kun käytännössä olen puolitoistavuotiaan toukan yksinhuoltaja ja siinä mukavassa tilanteessa, että teen työvuorot, olen koettanut ripotella syksyyn palkattomia vapaapäiviä aina, kun työt antavat periksi. Olen myös koettanut organisoida elämisen tarkasti. Kunnollinen kalenteri on paras arkea helpottava keksintö. Kotiin jääminen tuntuisi minusta erittäin epämielekkäältä, samoin se, että työn takia arjesta tulisi pelkkää sumua. Olen myös suunnitellut koko kesän muskarin aloittamista nyt syksyllä, mutta taipunut pikku hiljaa hylkäämään ajatuksen. Arki riittää ja on terveellistä, että joskus on pikkuisen tylsää.

*)Toim. huom. kaikki naiset eivät halua tehdä kukkahattumaisia säätöjä, en tosin ymmärrä miksi. Mutta tiedostan tämän.

**)josta pian tehdään upea kirja ja Paksu ja Kiiltäväsivuinen Lehti tm maksaa minulle palkkioita.

Äiteen syrän

2011-08-31T12:35:00.000-07:00

Maalla asumisen paras puoli on maaseutu. Pyöräilimme tänään kivienkeruuretkelle soramontun reunalle, missä itiö koki kivi-riemua, sitten metsään oppimaan, miten kepillä voi piestä känsätuhkeloista savumaisia itiöpilviä (Poppa! Poppa!). Paluumatkalla katselimme viittätoista uteliasta mullikkaa, tai no jaa, 15 uteliasta mullikkaa katseli meitä. Jouduin taas toteamaan, että lehmän lapsi X 15 = cute overload.

Kesälomani oli surkea tynkä, joten talvi tulee nyt ihan liian nopeasti. Täytyy koettaa hankkitua ulos aina, kun se vain suinkin on mahdollista. Itiö ällistelee kaikkea, maistaa mustikoita, tutkii sieniä, nauttii liikkumisesta ja erilaisita ympäristöistä, oppii kaksi uutta sanaa päivässä ja on sitäpaitsi supermiellyttävää ja hauskaa seuraa.

Koen, että elän nyt lapseni lapsuuden parhainta aikaa, luotan itseeni äitinä ja lapseeni älykkäänä, tuntevana, kommunikoivana olentona, joka osaa kertoa asioita. En kaipaa yhtää vauva-aikaa, mutta kunpa voisin nyt viipyillä tässä. Kunpa voisin vain olla ja rakastaa rakastaa rakastaa ihmeellistä mukulaani.

Jeah

2011-08-10T02:43:00.000-07:00

Olen vakavahenkinen ihminen. Olen seurustellut kahdesti, ensimmäiselläkin kerralla vuosia. En usko kertakäyttöisiin ihmissuhteisiin enkä kokeiluihin. Sillä ainoalla kerralla, kun päätin kokeilla, kokeilin 11 vuotta. Ihmiskoe jatkuu. Kutsun sitä "avioliitoksi".

Mutta ei, postauksen aihe ei ole avioliitto, vaan progemusiikki. Sain progesta tarpeekseni ensimmäisessä suhteessani. Paitsi mies, myös paitsi paras myös toistaiseksi ainoa appiukkoni oli - sanon tämän kaikella rakkaudella - sellainen vanha maritasaraitapartatasavaltaradikaali, joka diggaili esimerkiksi Tasavallan presidenttiä. Sain häneltä suhteemme aikana kolme lahjaa: Van Morrisonin levyn, Gerberin monitoimityökalun ja amishien villashaalin, ja minulla on ne kaikki vieläkin.

Mutta se progemusiikki voi hyvänen aika! Se on älyllistä, viileää, puistattavaa. Vähän niin kuin hampaita vihlovaksi jäähdytetty kivennäisvesi, jossa kelluu hyhmäisiä karpaloita silloin, kun on ihminen kaipaa vaahtokarkkikaakaota.

Ihmisen kuitenkin muuttuu. Hän saattaa joskus kaivata kivennäisvettä. Siksi kehoitan tutustumaan Cykles -bändiin, koska se tekee hyvää musaa.

Mielestäni kyllä

2011-07-07T06:28:00.000-07:00

Omakeksimä kirjastoruno nro 2, teemasta "Kärpänen"

Lyön kalakärpästä
kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaalla.

Se on sanoinkuvaamaton,
suuri kuin kissa,
tuuhea, lihava
musta, rivo,
painava,
puuhakas,
elossa.

Lyän kalakärpästä
kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaalla:
Puhdistus.

***

Vein lapsen mökille, josta isänsä poimi hänet pienelle kesälomamatkalle. Kun istuin aamulla mummunmökin rappusilla, jo valmiiksi myöhässä kaikesta, paitsi siitä täydellisestä, helteisestä aamuhetkestä, koin suurta onnea.

Lapsella ja Ukkosella on ollut hauskaa. Lapsi on nukkunut yönsä (WTF?), nauttinut torilla mustaamakkaraa ja seurustellut sukulaistensa kanssa. Minulla on ollut hauskaa: aion mennä illalla uimaan, lukea auringon kuumentamalla rapulla dekkaria ja nukkua pitkään.

Auto piti viedä huoltoon, koska siitä kuului asiaankuulumattomia ääniä. Kävin puhelinkeskustelun korjaajan kanssa:
-Auton tyhjäkäynti tuntuu olevan turhan pienellä. Sen huomaa ainakin silloin, kun kone on lämmin ja sähköt päällä.
-Jaaha. Mikäs sen rekkari on?
-XXX-XXX.
-Ja nimesi ja puhelinnumerosi?
-Jenni Kiiski-Vastaranta ja xxx-xxx xxxx.
-jennikiiskivastaranta, xxxxxxxxxx.
-No niin, huomenna olis aika klo 12, ja auton tyhjäkäynti käy siis pienellä sinun mielestäsi.
-Joo, tuota, kiitos, huomiseen.

*klik*

Dead fly art.

Kahta en vaihda, toinen on korituoli ja toinen ei ole

2011-06-30T07:26:00.000-07:00

Ihan kuin kaikki olisi muuttunut terävämmäksi. Olen tuonut keittiöön kaksi korituolia. Ne olivat kaikkialle liian tilaavievät, epäkäytännölliset, tännekin, mutta sitten päätin, että jos en edes tästä, haaveesta, jossa aamiaispöydän ympärillä on mukavat korituolit, pysty tekemään totta, niin entäs suuremmista, niistä, joilla on merkitystä?

Aamulla on hiljaista. Ikkunat ovat auki, vihreä tihenee ja männyssä laulaa viimeinen yölaulaja. Illalla on hiljaista. Kuovia ja käkeä ei lasketa. Yöaurinko riippuu koivunlatvassa ja vetäytyy sitten lammen taakse. Siili tulee paikalle, syö kupillisen kissanruokaa ja rymistelee kukkapenkin poikki seuraavaan pihaan. Mitä minä muka tekisin kesämökillä? Uimarantaankin on kilometri.

Olen päällystänyt kirjoja ruskealla voimapaperilla. Lassi Nummen runot ovat niin hienoja, että tulee epätoivo, halu lopettaa kirjoittaminen iäksi. Jos on aikaa, katson Villiä pohjolaa ja luen vampyyritarinoita.

Lopuksi mun omakeksimä runo, joka tuli mieleen kirjavarastossa, ja perustuu tositapahtumiin:

Sulanut sinitarra
on tahrinut Suomen kulttuurihistorian.
Lenin lymyilee Tarzanin takana ja
Kuohuvan vuosisadan takana,
vaisun vuosikymmenen pölyssä,
vihreä kärpänen
kuollut.

Sen parempi pääskyille

2011-06-04T01:28:00.000-07:00

Koti on koko ajan suistumaisillaan kaaokseen. Tiskit saavat odottaa, lasken niille aina välillä uutta vettä, miihailen pihalla ja mietin. Mietiskelen. Pohdin.

Reagoin kummallisesti asioihin. Peilaan omaa elämääni muiden ratkaisuihin. Asiat, joista minun pitäisi iloita, potuttaa, tyhmät asiat eivät niinkään, kuten hyttyset. En osaa vihata hyttysiä, koska hyönteissyöjät tarvitsevat niitä. Tai lapsen vatsatauti. Selvisin siitä helposti, ja niin selvisi Pikkiskin. Ajattelin vain, että nyt se on koettu, ja tästä lähtien ollaan tällekin pöpölle vastustuskykyisiä. Edes jumalaton lakanapyykki ei harmittanut.

Ja jotenkin on sellainen tunne, että elämä on koko ajan askeleen edellä, etääntymässä sinisellä miestenpyörällä, niin että kasvoja ei ihan ehdi nähdä. En osaa vain olla, enkä osaa, kuin vain olla.

Kuulostaa kolmenkympin kriisiltä.

Hajahuomio: kun olen käytännössä yksinhuoltaja, olen huomannut kaikenlaisia uusia piirteitä, jotka ovat pysyneet pinnan alla kaksitoistavuotisen yhteiselämäni aikana. En esimerkiksi osta lihaa. Yritin eilen hankkia paketin sylttyä, mutta sitten tuli mieleen, miltä se maistuu, ja otin sen sijaan hunajamelonin. Ihan niin kuin ne edes olisivat mitenkään toisiinsa verrattavissa.

Minkälainen ihminen minä olen nyt, kun olen yksin ja äiti? Tuleeko minusta joku toinen minä, kun Ukkonen saapuu paikalle? Ja kumpi on oikea?

Äsken joutsenet huusivat lammella. Kun kävelen ovesta ulos pihalleni, koen jonkinlaista hiljaista, syvällistä onnea, ja ehkä hämmästystä siitä, että kukaan ei varsinaisesti tule ottamaan tätä pois, että olen hankkiutunut tänne, eikä minun ole pakko lähteä minnekään.

Minä en haluais elää koko elämääni jossakin syvällisessä identiteettikriisissä. Ajattelen ihan liikaa. Pitäisi vaan mennä fiiliksellä.

Lisempää laiffia susirajalla

2011-05-28T04:52:00.000-07:00

Keksin aamulla ruoan, jota Pikkis suostuu syömään: luomumuromysliä. Kiitos Myllyn paras siitä, ettei minun tarvitse toistaiseksi lapioda puuroa biojätteeseen ja jynssätä kattiloita.

Kerron nyt teille, mitä voi tehdä tavallisena lauantaina toukan kanssa sikapienellä paikkakunnalla.

Aamu kuluu toukkaa huollettaessa. Kun olemme kylläisiä ja pukeissa, nousemme pyörän selkään. Koristeomenapuut ja syreenit ovat nuput turpeina ja kukkimaisillaan. Sateen kyllästämä maa huohottaa ilmaan kesän tuoksua. Työttömien yhdistyksen kirpputorilla on aika vähän tavaroita, joten juon pienen kahvin samalla, kun pyydystelen eri paikkoihin ehtivää toukkaa.

Kiertelemme kylää vähän aikaa pyörällä ja pysäköimme junttitavaratalon eteen. Se on mainio paikka, josta saa kaikkea, paitsi kenkiä. Täältä ei voi ostaa kenkiä, paitsi joskus torikauppiaalta. Silmälasit saa, ja kohta meille avataan rautakauppa. Sieltä saa sitten ainakin kumikenkiä.

Viemme kotiin ostamani siivoustarvikkeet ja palaamme ruokakauppaan. Lapan kärryyn vesimelonia, luomutomaatteja ja mozzarellaa. En enää ikinä aio syödä mitään muita, kuin luomutomaatteja. Luomutomu ja tavis ovat kaksi eri marjaa (kyllä, kasvitieteellisesti tomaatti on marja, tämä on tarkistettu), joista se espanjasta tai kasvihuoneesta poimittu kelmeä, karvas ja puiseva tyyppi vetää pahimmillaan kieleni rakoille.

Toukka levittää vähän kaalisoppaa ympäri kämppää ennen kuin käy päikkäreille. Se haluaa nukkua pelkässä kestovaipassa ja pitää nukahtaessaan tiukasti äitiään kaulasta. Harkitsen vähän aikaa päiväunia, mutta sitten päätän kerrankin siivota.

Siivotessa mielessä nalkuttaa koko ajan pieni ääni, joka sanoo, että vaikka kuinka jynssäisit, et saa mitään palkintoa.

Mistä ihmeestä sellaiset ajatukset tulevat?

Tiedättekö

2011-05-27T04:51:00.001-07:00

Tiedättekö niitä tilanteita, kun on tosi hiljaista, ja tekisi mieli vain vain sanoa, että morotetaan kun kohdataan ja jättää kaikki reuhottamaan levälleen?

Suosittelen

2011-05-26T08:08:00.000-07:00

Tiedättekö, kun ruokapakkauksessa on aina tarjoiluehdotus, jossa ruoka-aine on asetettu kuohkeasti lautaselle ja ympäröity täydellisillä kurkkuviipaleilla, ja sitten riipaiset kalvon eineen päältä, ja kas, herkullinen muusin kyljessä kihisevä sipulipihvi on muuttunut harmaaksi köntäksi, joka kyyristelee eristemassamaisen kökön päällä ja ympärillä olevassa vallihaudassa kihisee liekitettyjä heisimatoja?
Tiedättekö?

Niin tämä on sit blogi sulle.

Elämä on stage ja vuorosanat on kirjoittanut joku saamarin apina

2011-05-26T07:24:00.000-07:00

Tiedättekö niitä tilanteita, joissa oma ääni kuulostaa ihan oudolta, kimeältä, tai kun jännittää tai jotain, ja sanoo sanan väärin? Pitäisi sanoa kiitti tai kiitos ja sanoo kiitto ja tuntee halua läimäyttää itseään takaraivoon.

Silloin tulee sellainen olo, niin kuin teininä, kun piti kommunikoida jonkun ihanan kanssa. Piti olla kovis tai sitten mokasi ja aina jälkeenpäin tuli häpeä.

Tilasin Imagen. Siinä oli ainakin yksi kiinnostava juttu. Kylkiäiseksi luvattua rannekelloa ei kuulunut. Se harmitti.

Suurten asioiden äärellä

2011-05-07T00:52:00.000-07:00

Jos tekisin väitöskirjan, tekisin sen kirjallisuustieteestä. Tutkisin naisista kertovia kehityskertomuksia. Tarkastelisin ainakin yhden luvun verran sitä, kuinka hiusten kasvattaminen ja hiusten leikkaaminen ovat naisen elämänvaihetta kuvaavia vastakkaisia projekteja.

Nainen leikkaa hiukset lyhyeksi silloin, kun hän eroaa, irtisanoutuu tai tulee vanhaksi.

Nainen kasvattaa pitkät hiukset tullakseen enemmän omaksi itsekseen.

Mies vastaavasti voi kasvattaa parran tai aloittaa urheilemisen. Jos lihava mies äkkiä ja pysyvästi laihduttaa, silloin ollaan suurten asioiden äärellä. Silloin puhutaan elämänhallinnasta.

Navakkaa

2011-05-05T08:36:00.000-07:00

Jos murhetii kaikkea jo etukäteen sydän märkänä ja maalaa tulevaisuuden tyhjälle seinälle Paltaniemen kuvakirkon saatanat ja elää, niin kuin viimeisen tuomion tulihenki kärventäisi kulmakarvoja, niin voi iloisesti yllättyä, kun arki onkin suhteellisen normaalia ja tasapainoista.

Yksivuotias muun muassa tiskaa. Ongelmana on tulvat ja ajoittainen saippuaveden juonti ja astioiden nuoleminen, mutta onneksi yksivuotias myös pyyhkii luutulla lattialle läikkyneet vedet. Kun yksivuotiaalla on nälkä, hän syö, itse, hyvin keskittyneesti. Sellaisella keskittymisellä tehdään hiukkaskiihdyttimiä ja maailmanvalloitussuunnitelmia.

Aamulla yksivuotias tutki paperinkeräyksen. Sitten hän käveli olohuoneeseen, sanoi "Äeti" riemastunut Wallace & Gromit -hymy naamallaan ja heilutteli merkitsevästi Aku Ankan esitettä. Kumallakaan ei ollut housuja.

Olen päättänyt tehdä rivitaloasuntoni pihasta uuden eedenin. Yksivuotias on siinäkin suuresti apuna. Esimerkiksi orvokkien nyppimisestä tarvitsee tuskin tänä kesänä huolehtia.

Päivän inhokkisana: märkä
Päivän suosikkisana: navakka

Hylkytavaraa ja vaarallista romua

2011-05-01T13:00:00.000-07:00

Pitkä päivä hupenee illaksi. Pesin pyykkiä. Käytävässä oli joku pieni musta vampula, jonka kimpussa oli kymmeniä muurahaisia. Mietin, että minun pitäisi nyt luoda elämääni ihan uusia rutiineita, kuten pyykkipäivä ja kalapäivä. Pitäisi ulkoilla, juoda vettä ja ostaa uusi kylpyharja.

Sellaisia asioita ajattelee, kun on kauhuissaan. Elämä pitää kehystää turvallisilla ja säännöllisesti toistuvilla seikoilla. Seikkailujen tulee olla hallittuja, mukana on aina oltava kuivat, lämpimät vaatteet ja riittävästi eväitä.

Eilen vielä porasin, luultavasti noin neljä kertaa. Tutkin kasvoja kirkkaassa valossa ja halusin kauniin ihon. Iho kielii aina, kun mielessä on hylkytavaraa ja vaarallista romua. Tuntuu siltä, kuin olisi esityksessä. Oma ääni kuulostaa kummalliselta, kimeältä.

Ei kaikki ole kuitenkaan epätoivoista. Esimerkiksi ystävien häät ovat kuin jokin pieni turistien kansoittama saari, jossa ei voi muuta, kuin huvitella, mässäillä ja rentoutua. Paluumatka junalla sujuu hyvin. Loppumatkan ajan omalla autolla. Pikku rötköttää turvaistuimessa posket täristen ja iloitsee kotona tutuista ympyröistä. Istutan pihaan lipstikkaa ja raparperia ja olen taas toiveikkaampi ja levollisempi.

Viimeiseksi oivallan vielä, että ammatissani kirjastonhoitajana ei voi ikinä jättää itsestään mitään pysyvää. On noudatettava sääntöjä ja reflektoitava tätä hetkeä. Mitä tällekin kirjastolle tapahtuu sitten, kun väkiluku vajuu kahteen tuhanteen? Ketkä meillä käyvät? Tajuaako kukaan, miten fantastinen kirjallisuuskokoelma meillä on?

Ei saa odottaa mitään

2011-04-22T00:53:00.000-07:00

Kolme kuukautta on kulunut. Ukkonen palaa viikon päästä töihin toiselle puolelle Suomea. Pikku aloittaa päivähoidon.

Tuntuu siltä, kuin sydän olisi muuttunut rusinaksi, kuivaksi, ryppyiseksi, itseensä luhistuneeksi kasaksi. Valehtelisin, jos sanoisin, ettei pelota. Ihminen on rakennettu niin, että uuden edessä hän pelkää, ounastelee pahinta.

Katsoin illalla Areenasta dokumenttielokuvan Edie Bealesta. Edie oli Bouvierien sukua ja Jacqueline Bouvier Kennedyn serkku. Hän haaveili näyttelijättären ja tanssijan urasta ja mokasi debyttivuotensa - ei toisin sanoen löytänyt itselleen rikasta aviomiestä, eikä päässyt edes koekuvauksiin asti. Edie karistaa suruissaan, elämän vaatimusten edessä avuttomana hiuksensa ja lopulta erakoituu äitinsä kanssa pesukarhujen ja kissojen kansoittamaan, ränsistyneeseen Grey Gardens -kartanoon. Vanhus ja keski-ikäinen nainen, joka on säälittävä juuri siksi, ettei halua myöntää unelmansa karanneen jo aikuisuutensa kynnyksellä saavuttamattomiin.

Pikku nukkuu, minä juon teetä ja katson elokuvaa pätkivästä Areenasta ja olen jotenkin tolaltani. Tuntuu siltä, kuin olisin elokuvan paljastamana erillään kaikesta, absoluttisen yksin. En ole kirjoittanut aikoihin. Ideoita on, kestävyyttä ei. Unelma kirjoittamisesta karkaa yhä kauemmaksi. Nukun vieläkin pois Pikun vauvavuoden univelkaa. Kun Pikku käy illalla nukkumaan, juon kupin teetä ja käperryn lapsen viereen.

Tämä vuosi menee näin. Teen töitä. Työ tulee tutummaksi. Näen ukkosta viikonloppuisin ja muutaman viikon elokuussa ja silloinkin, silloinkin Pikku on tärkein. Keskipiste. Niin pitää ollakin, mutta haluaisin jotain omaa, murusen verran.

Olen hävittänyt hirveästi tavaraa. Millään esineellä ei tunnu olevan riittävästi merkitystä, että sitä kannattaisi kuljettaa muutosta muuttoon. Miten helvetin paljon ihmisten muka pitäisi käyttää romun kanssa vellomiseen? Miten paljon ihminen voi vihata koriste-esineitä ja typeriä pikku astioita.

Pitkäperjantai on harmaa. Lauantaina hypätään junaan ja käydään Hämeessä. Jotenkin epäilyttää tämä, ja kaikki. Pitäisi antaa itselleen aikaa sopeutua. Ei saa odottaa mitään, ei surua, ei iloa, ei pettymyksiä.

Vastustan!

2011-04-16T06:12:00.000-07:00

Maailma muuttuu pienemmäksi ja tylsemmäksi. Sisustusblogeissa on valkoisesksi maalattuja puulaatikoita, kummia pikkutauluja, tekstejä purkeissa, liitutauluilla, yksittäisinä kirjaimina. Sama jäätelöauto kiduttaa ihmisiä sävelmällään täällä ja kaikissa pohjoismaissa. Kaikkialla on samoja vaatekauppoja, samaa safkaa kaupassa, samat teeveeohjelmat näkyvät kaikkialla. Paikallisradiotkin vähenevät, jotta kaikki voisi Neuvosto-Suomessa kuunnella samaa musaa ja kuunnella kourallista puhuvia päitä.

Olen ihan pihalla Internetin ihmemaastakin. Mitä täällä voi tehdä? Jumeilen samoilla sivuilla, kierrän muutamaa blogia, käyn facebookissa ja katson sähköpostin. Joskus. Yleensä niin harvoin, että sähkölaitos laittaa paperisen karhukirjeen. Facebook tympii. Jos siellä ei jatkuvasti lätkytä jotain nokkelaa, niin kohta olet hävinnyt ihmisten tietoisuudesta ja hautautunut tuoreempien statuspäivityksien alle. Kuvittelisin, että twitter on pahempi, mutta en ole vielä ihan keksinyt, mitä ja ketä siellä pitäis seurata. Mainokset katsoin. Se vaikutti, niin kuin aina hyvin tehty vaikuttaa, mutta en silti avannut tiliä.

Tuli mieleen, että ihmiset tietää hyvin, mikä on in, mutta tietääkö ne mistä ne ite tykkää?

Tässä tämänhetkinen top-lista ei-in-asioista, joille näytän peukaloa:

1) Einesmakaronilaatikko.
2) Yökeä, kullanvärinen kattokruunu, jossa on kukanmuotoiset kuvut. Ukki toi tuparilahjaksi. Johan kimaltaa.
3) Ristipistotyö, jossa on intiaaniprinsessa, Alaskan yö ja susi. Sanoinkuvaamaton! Hieno!
4) Korkeavyötäröiset farkut (maailmassa on neljä ihmistä, jotka näyttävät hyvältä lantiofarkuissa, enkä ole kukaan heistä).
5) Siiskosen rinkelisämpylät, joiden päällä on oivariinia.
6) Yletön kahvinjuonti.
7) Jos meikataan, niin reilusti sitten.
8) Asioiden hölöttäminen ohi suunsa (aina parempi, kuin hautominen ja märehdintä).
9) Iskumusa.
10) Farkkupaidat.

Pitäkää hyvänänne ja up yours. Luovuus alkaa siitä, mihin hyvä maku loppuu.

Hienoo

2011-03-26T00:31:00.000-07:00

Pikkujääkäri-jälkiuunilimppua mahassa, kuppaussarven jäljet kyynärpäässä -- ahkera poistaja on tehnyt viimeisen palveluksen jo yli tuhannelle kirjaston niteelle ja saanut rasitusvamman -- ja puukko ovenkarmissa. Tai tarkemmin kirjahyllyssä, kiitos entisten työtovereiden, jotka ymmärsivät, ettei läksiäisvaasi tekisi ollenkaan semmoista vaikutusta. Puukko! Onnellisuus on sellainen tunne, että rintalastan takana tuntuu ehjältä, kostealta ja hieman pakahduttavalta.

Eilissäaamuna ajoin pikkutietä naapurikylästä omalle kylälle töihin. Aurinko lävisti koivikon, joka rungon reunassa oli lehtikultainen tuohipitsi.

Poikanen ja isänsä tekivät kahden yön reissun Hämeeseen. Tulivat enimmittä vammoitta ja kommelluksitta kotiin ja suunnittelevat tietääkseni on the road -elämää. Nytkö se jo aloittaa sen itsenäistymisen? Ukkonen oli ymmärtääkseni kerännyt vauvan kanssa runsaasti liikuttuneita silmäyksiä ja irtopisteitä asioidessaan pankissa, huoltsikalla ja ylipäätään ihmisten ilmoilla. Iso hoivaava urosgorilla! Oih!

On juuri sellainen sää, että pitäisi mennä kahvimukin kanssa ulos ja poltaa rätisevää norttia niin että päässä humisee. Jumaliste!

Onks tukka hyvin ja please, mua ei saa kuvata, ellette järjestä pehmeää hajavaloa alhaalta päin

2011-03-09T09:05:00.000-08:00

Viimeinen telkkarikuvaus on tehty. Olen ollut mukana tämän hallituskauden kestävässä juttusarjassa, jossa on seurattu naisvaltaisten alojen palkkakehitystä. Tällä kertaa haluttiin kuvata kirjastoautoa in action. Kun kuvaaja oli kirjastoauton kyydissä, minä sain ajaa kuvaajan nelivetoista, automaattivaihteista maasturia.

Virallinen minä sanoo nyt, että hyi hyi autoilu ja isoruokaiset maasturit. Syvällä sisimmässäni olin kuitenkin onnenpossu - erityisesti siksi, että kuvaajan oli selvästi vähän vaikeaa jättää auto käsiini. Tein parhaani, että tunne olisi syvä ja aito helisyttelemällä avaimia ja pukemalla ajohanskat, sekä miettimällä vaihtoehtoisia reittejä isojen kaupunkien kautta.

Kirjastoautotoimintaa kuvattiin myös in action eräällä pysäkillä, jolta löytyi iso perhe. Kirjoja lainattiin kahden oman ja peräti kymmenen sijaislapsen voimin. Lapset vilkuttivat ikkunoissa, kun kirjastoauto ajoi pihaan ja vilkuttivat perään, kun kirjastoauto lähti. Minä ja toimittaja tyrskimme nenäliinoihimme liikutuksesta. Hirmuisen viisaan näköinen laika törötti aitauksessaan pihan perällä ja tarkkaili tilannetta.

Nyt teetä nassuun. Kurkkuun on pesiytynyt jokin vähäisempi perkele, eikä mua hotsita sairastaa juuri nyt.

OuBiPo ja kirjastonhoidon taide

2011-02-27T11:50:00.000-08:00

Työ maistuu. Olen aloitellut kaikenlaista enemmän ja vähemmän suurisuuntaista ja tehnyt muutenkin kaikenlaista, mistä juhlallisesti aioin ensimmäisen vuoden aikana pidättäytyä. Saatat, rakas lukijani, kuvitella, ettei kirjastonhoito ei tarjoa tilaisuuksia revittelyyn. Täytyy kuitenkin muistaa, että muutosten on tapahduttava koko ajan niin, että tuhansien niteiden kokoelma pysyy hallinassa. Kaikkien kirjastoa käyttävien, niin asiakkaiden kuin työmehiläistenkin on periaatteessa koko ajan tiedettävä täsmälleen, missä kukin nide seikkailee. Kirjastonhoito on taidetta rajoitusten mukaan. OuLiPoa. Tai siis tietenkin OuBiPoa, Ouvroir de bibliotheque potentielle.

Uusi kotipaikkakuntani on täyttänyt odotukseni olemalla tyypillinen, pieni savolaiskylä. Mummotunut ja pitkäjuurinen. Tyhjiä mökinräysköjä on tienvarret väärällään. Olisi perin suotavaa, että voisin olla innostumatta juurikasvien viljelystä, kananpidosta ja mehiläistenhoidosta, etten saisi ajatuksia siitä, miten lapsen tulee kasvaa kiinteässä yhteydessä luontoon, eläimiin, Tapioon, Tellervoon ja Sinipiikaan pieneen.

Kyllä sen jo arvaa, miten siinä käy. Onneksi on rahanpuute. Kun nyt ei ala tähänkin soveltamaan ajatusta esimerkiksi puutarhataiteesta rajoitusten mukaan.

Talvehdintaa

2011-02-13T08:44:00.000-08:00

Maalaiskirjastonhoitajan kotiapulainen, eli pyykkipoika.

Olen vieläkin vähän ihmeissäni siitä, että voin oikeasti ajaa alle tunnissa isän, äidin tai parhaan naiskaverini luokse. Tien valkoinen nauha on leikattu lumivalliin kakkulapiolla. Kuusimetsä lapista siirretty kulissi, postikorttikuva turisteja varten. Aamulla jalkokäytävälle on satanut kevyt lumi. Kulkijoita on ollut kolme: nainen, jolla on 38 numeron kengät, pyöräilijä ja pieni koira. Seison hetken kuuntelemassa ei-mitään. Sitten kauempaa kuuluu tukkirekan etäinen suhina.

Yhtenä päivänä en äkkiä ollenkaan tiedä mikä viikonpäivä on. Tiistai se ei voi olla, koska silloin oli viranhoitomatkalla. On luultavasti torstai tai perjantai, mutta kumpi? Ja äsken meinasin lurauttaa astianpesuainetta tiskiveden sijaan kahviin. Meillä oli lapsena yhden ystävän kanssa mielikuvitusleikki aivoista. Pään kammiossa asui pieni henkilö, joka arkistoi ja analysoi kaikkea aistimista tulevaa tietoa ja ohjasi kropan toimintaa. Ehkä hänet pitäisi päästää välillä lomailemaan.

Välillä voi töissäkin vain olla läsnä. Siinä on asiakaspalvelun hienous. Olen myös saanut aamuhartauteni takaisin: päivän hienoin hetki on, kun sytytän kirjastoon hyvän, lämpimän valon. Lainaustiskin takana seinällä on taulu, josta valonappulat painetaan pohjaan. Ääni on sellainen kova, herkullinen roksahdus.

Toinen viikko töissä

2011-02-07T21:32:00.000-08:00

Töihinpaluu hoitovapaan jälkeen on sujunut yllättävän hyvin! Nautin työtehtävistä, uuden oppimisesta, vanhan kertauksesta ja siitä, että saan oleskella aikuisten ihmisten kanssa. Kotona on yhtä juhlaa loikoa lattialla verkkareissa ja myllätä pienokaisen kanssa. Minusta tuntuu siltä, että tällä tavalla minulla on paljon enemmän annettavaa kotona ja töissä. Lapsen kanssa ei työasiat hiivi mieleen ja kun lapsella ja puolisolla menee kotona hyvin, ei töissä tarvitse miettiä kotiasioita.

Yksityiskohtien paljous on yllättänyt. Aikaisemmassa duunissa byrokratiaa väännettiin keskitetysti, kun taas nykyisessä työssä saamme kaikki oman osamme. Mieleeni tulee se klassinen elokuvakohtaus, jossa Chaplin pyöri hammasrattaan päällä.

Kokonaiskuva kirjastonhoidosta on kyllä kirkastunut, tai ainakin kirkastumaan päin, jahka jokaista yksityiskohtaa ei tarvitse tarkistaa. Siihenhän kyllä menee optimistisimmissakin arvioinneissani vuosia. Edeltäjäni hoiti virkaa vuodesta 1973. Rutiini on ajalta ennen syntymääni. Itse asiassa tiedostan pudonneeni ihan mahdottoman suuren saappaan pohjalle, mutta en ole paniikissa. Miksi?

Onneksi vauhtiin pääsee ihan peruskirjastonhoidolla.

Uusia ajatuksia kuplii jo kovasti pinnan alla, mutta nyt pitää ensin ottaa haltuun taloushallinnon ja henkilöstöhallinnon peruspalikat. Uusia ohjelmia on niin perkeleesti, ja sääntöjä. Onneksi kirjastojärjestelmä on toistaiseksi se sama vanha. Ja onneksi OuLiPolainen "taide rajoitteiden mukaan" on aina viehättänyt minua kovasti. Antaa vaan tulla niitä pykäliä!

Kysyvä ei tielle eksy. Korpikuusen kannon alla ja ma oksalla ylimmällä. Hmmm-laa-di-daa.

Pihabongauspäivänä sataa lunta ja naapurin laudalla on paremmat eväät

2011-01-29T03:05:00.000-08:00

Vietämme edeltäjäni läksiäisiä kirjastossa. Edeltäjälleni on valmistettu itämainen divaani, jossa hän vastaanottaa tervehdyksiä ja toivotuksia. Paikalla on jopa puhallinorkesteri! Pankinjohtaja, jonka olin ulkoillessani tavannut, oli tuonut minullekin kukkapuskan ja toivotti onnea tulevaan toimeen.

Voiko olla sattumaa, että tulevan työhuoneeni hyllyllä on yksi ainoa kirja, ja se sattuu olemaan juuri se, josta poimin katkelman aikaisempaan postaukseeni?

Edelliseen työ- ja asuinpaikkaani liittyi niin valtavasti odotuksia. Olen aikaisemminkin kertonut, että tunsin päässeeni tavoitteeseeni: isoon ja vireään kirjastoon ja asumaan vanhaan kortteliin, kaupungin ydinkeskustaan. Täällä olisi ihmisiä, tapahtumia, elämää. Työ olisi palkitsevaa, minä verkostoituisin ja voisin jopa edete. Kissanvillat!

Odotukset ovat rasite. Tänne Husiman Persiiseen muuttaessani en ole odottanut yhtikäs mitään. Ehkä siksi kaikki onkin näyttäytynyt joka normaalissa tai suopeassa valossa. Tämä vuosi on opettelua ja sisäänajoa. En mieti haasteita etukäteen, yritän vain selvitä kulloinkin käsillä olevasta tehtävästä parhaani mukaan.

Huovismeja

2011-01-24T23:52:00.000-08:00

Lupasin neuloa ukkoselle kaulaliinan. Täällä sitä tarvitaan.

Työntää taas lunta. Ulkona ei viitsi monta kertaa päivässä hypätä, lapsen pukeminen on niin työlästä. Monet taloudet ovat pimeinä. Radiossa kehotetaan traktorinomistajia linkoamaan pikkuteitä, jotta tolppa-apinat pääsevät raivaamaan linjoja ja korjaamaan katkoja.

Maastossa ei kuulemma pääse liikkumaan mönkijällä eikä kelkalla. Pitäisi olla mehtäsukset ja umpihankihiihdon vaatima yleiskunto. Ennen sähkölaitoksen miehet lähetettiin hiljaisina aikoina sahan kanssa maastoon katkomaan johtojen päälle yltäviä oksia. Ajan tapa on odottaa, että pöksyissä on, sitten ne vähät miehet korjaavat vikoja viikkokaudet. Hölmöläisten hommaa!

Lumitöitä pitää tehdä päivittäin. Pitkästä aikaa! Katuharjalla pärjää melko pitkälle, jos kehtaa tiheämmin supsutella. Luen Huovisen "Viime talvi" -kirjaa. Hänkin kirjoittaa verkoilla käymisestä, säästä, päivänpolitiikasta. Postmodernin informaatioyhteiskunnan jäsenen "Viime talvi" olisi blogi. Sitä ei löytyisi parilla eurolla antikvariaatista. Kuka perustaisi antikvariaatin vanhoille blogiteksteille? Kuka tarttuisi tämän pitkän hännän päähän ja tarjoaisi lukuhaluisille helmiä? Nyt tuntuu siltä, että hyvätkin tekstit elävät vain hetken ja hautautuvat yhdetekevien tekstien vyöryyn.


Kirpputorilta löytyi jännittävä grafiikanlehti. Signeeraus on epäselvä, mutta elän toivossa, että kyseessä on Allan Kuntsi.

Tämä kirpputorilta löytynyt, ilmeisesti Allan Kuntsin grafiikanlehti, on noussut nykyisen elämäni symboliksi. Nainen seisoo ikkunassa ja on ilta. Lamput palavat. Maisema on on vähän outo, jännittävä, ja vasemmalta on tulossa joku, tai jotain.

Lyly ja kahlu

2011-01-24T02:18:00.000-08:00

"Missä kaikki tytöt ovat?" kysyin, kun lintulaudalla vieraili pelkkiä urosvarpusia. Sitten selvisi, että lintulaudalla rähisevät tyypit ovat pikkuvarpusia. Naaraat ja koiraat ovat samannäköisiä riitapukareita. Kaikilla musta poskipää. Lintujen seuraaminen on mukavaa. Poikakin oppii erottamaan variksen harakasta, talitiaisen sinitiaisesta, varpusen pikkuvarpusesta...

Kokeilimme eilen peräti kolmea kulkuvälinettä. Kantorinkka on kiva, kun pitää vaikkapa lakaista pihaa tai hakea pyykit pyykkituvasta. Poikasesta siellä on hauskaa istua. Asento on vain vähän huono: jalat roikkuvat eikä niille ole mitään tukea, joten se tulee kysymykseen vain pienillä reissuilla. Vauvapulkka on hyvä kauppareissuilla. Pienet ostokset mahtuvat poikasen eteen pulkan kyytiin. Potkurilla saa erinomaiset vauhdit kirkonmäeltä, se vain on kooltaan pieni, tyttönä meillä oli isot eslan potkukelkat, mutta ne ovat monissa muutoissa, mustien talvien vuosina hävitetty. Kaikkea ei voi ikuisesti raahata mukanaan.

Melkein pihasta lähtevät ladut näyttivät houkuttelevilta. Jospa hankkisin itselleni pitkästä aikaa hiihtimet. Uusia en kyllä osta, jos into loppuu ja kevät saa. Muutaman kerran talvessa olisi kyllä kokeilla lylyä ja kahlua. Luistimetkin hankin. Viimeistään sitten, kun Poikaa pitää perehdyttää talviurheiluun. Jos minä hoidan kuvataiteen, vesi- ja talviurheilun niin isänsä saa perehdyttää futikseen, penkkiurheiluun ja musiikkiin. Kirjallisuuden hoidamme yhdessä.

Camp Peräkylän Tuppula

2011-01-23T03:12:00.000-08:00

Kernissä saa kernaasti olla väriä ja meinikiä. Sokerikko tuliainen Amerikasta.

Tervetuloa uuteen tukikohtaani!

Asunto on valoisa ja siisti. Se on hiljattain remontoitu, edullisilla materiaaleilla, mutta hyvin. Seinät ovat maalarinvalkoiset ja täysin oudoissa paikoissa olevat naulat viittaavat siihen, että edeltäjälläni on ollut kultaköynnös. Saatan jatkaa tätä perinnettä, onhan minulla ristipistotöitäkin.

Parasta asunnossa tai kyläelämässä on autaallinen hiljaisuus. Hipihiljaisuus. Niin paksu ja sakea hiljaisuus,että sitä voisi viipaloida! Bussit eivät örise ikkunan alla, eivätkä mitkään muutkaan olennot. Naapurin mummot liikkunevat villasukissa. Muistelen omistavani kirjan meluyliherkkyydestä ja oikeudesta hiljaisuuteen, sen voisi lukea tässä keväällä. Mikäänhän ei niin raasta hermoja, kuin väärä ääni väärässä paikassa. Ihmiset ovat ajautuneet avioeroon siksi, että kumppani maiskuttelee.

Asuntoni kalustus on kerätty sukulaisten varastoista ja nurkista. Keittiössä on pyöreä pöytä, pinnatuolit ja kymmenkunta peltipurkkia. Ostin paikallisesta halpakaupasta pöydälle vahakankaan: pinkillä pohjalla keltaisia ruusuja. Ikkunassa on Metsolan eläinverhot turkoosinsävyisenä. Olohuoneessa on viininpunainen nojatuoli ja turkoosinvihreä sohva ja ikkunassa on värikkäät valopallot - eikä värinnälkä ole vieläkään täysin tyydytetty. Mikään harmoninen sävysävyisä ei nyt tule kuuloonkaan: teemana on vanhanajan tivoli, kirjavuus, riitelevät sävyt ja muhkeat kukkakuosit.


Tulppaaneja mutsilta

Minulla on pitkästä aikaa pieni piha. Aion kasvattaa kesällä sokeriherneitä, ruusupapuja, krasseja, kuukausimansikkaa, chilejä ja ihan varmasti lykkään multaan muutaman potaatin! Tällä hetkellä pihalla on lumeen hautautunut keinu ja kiihkeässä käytössä oleva lintulauta. Nytkin jokin sanoinkuvaamattoman kokoinen kyrmyniskainen naakka esittää pikkulintua ja repii talipötköstä isoja kimpaleita. Niitä tulee, koska naapurin mummu tyhjentää säännöllisesti takapihalleen säkillisen leipää. Kohtaloni on asua pulumummun naapurustossa: kaupungissa sain kerran ranskanleivän kannikan otsikkoon, kun naapurin pulumummo järjesti sisäkissalleen ohjelmaa haaskalintujen ruokinnan muodossa.


Yksivuotiaalla on eri hauskaa.

Poikanen tuli yhden vuoden ikään. Synttäreitä on juhlittu kahdesti. Odotamme ensi viikolla vielä lisää vieraita. Eeppisen huono nukkuja talttuu nykyisin tassuttelumenetelmällä suhteellisen lyhyillä huudoilla. Viime yönä poikanen piti syöttää kerran neljältä ja sitten unta riitti aamukahdeksaan asti, omassa sängyssä. Tiedän, etteivät nämä vieroitus-imetys-tainnutus -päivitykset puhuttele kaikkia. Tiedän senkin, että jos lukijoiden joukossa on edes yksi, johon asia kolahtaa, se on paikkansa blogissa ansainnut. Kuulu äidinvaisto löytyy varmasti kaikilta, toisaalta kukaan ei ole niin epävarma kuin ensimmäisen lapsensa äiti. Elämä on jatkuvaa tunnustelua ja harjoittelua. Teenkö oikein? Loppuuko valvominen/imetys ikinä? Lapsi huutaa, tuliko sille trauma? Terrorisoiko väärällä hetkellä vieroitettu lapsi myöhemmin kylää revittelemällä honda monkey'a hoidetuilla nurmialueilla?

Monet kaihoavat vauva-aikaa ja nyyhkivät sitä, kuinka nopeasti aika menee. Minä olen kyllä helpottunut, kun tämä ensimmäinen, raskas ja haastava vuosi on nyt eletty ja poikanen kasvaa ja kehittyy ja ihmistyy ihan silmissä! Ja töihin palaaminen on kuulkaa ihanaa. Näin unta siitä, kuinka ensimmäisenä työpäivänä kutsuin koko jengin koolle ja pidin puheen. Ohhoh, jeezez.

Jos lintu oisin niin laittaisin, mä pesän kauaksi korpehen

2011-01-09T03:36:00.000-08:00

Haen uuden kodin avaimen loppiaisen jälkeen tulevalta työpaikaltani. Joku myy marketin alassa kainuulaisia lampaannahkaliivejä ja taljoja. Äiti sanoo, että jyskistä saa halvemmalla, mutta miksi minä sellaisen ostaisin, jos voin kerran hankkia kainuulaisen, neljä kertaa kalliimman, ohuemman, lampaanhajuisemman ja huonommin parkitun yksityisyrittäjältä?

Olen pakannut pitkähkön ajan kuluessa. Perillä laatikoiden sisällön epäolennaisuudessa paljastuu jotain olennaista. Peltitarjottimia, joissa on lehtikalojen ja undulaattien kuvia. Heleitä juomalaseja, joiden pinnassa keikistelee neitejä ranta-asuissa. Pastellisävyisiä muoviamppeleita. Lajitelma erilaisia, venäläisiä teekannuja. Tauluja. Vähän helvetin terävä kokkiveitsi ja teurastajan esiliina. Pionikuvioinen röyhelöessu. Vielä vähän esiliinoja erilaisiin tilanteisiin. Värikäs lamppusarja. Kirjoja. Kirjoja. Kirjoja.

Kirjoja. Kirjoja.

Kirjoja.

Uusi koti on ihana. Joku on käynyt maalaisemassa seinät tuoreella valkoisella. Kylppärissä mahtuu kääntymään, komeroita on seinällinen ja vaatehuonekin löytyy. Asunnon edellinen omistaja on virittänyt pihaan katseen korkeudelle pyykinarun ja jättänyt muovikukat ikkunalle. Naruun ripustan valosarjan ja ikkunalle lintujen ruokinta-automaatin.

Mahassa on perhonen. Sellainen iso puuterisiipinen yökkönen, jolla on saniaissarvet.

2010 -- koska sydän sanoi niin

2011-01-01T13:34:00.000-08:00

Metallitiikerin vuosi on todella ollut raju muutosten ja mullistusten vuosi. Se on vaatinut teräksistä päättäväisyyttä ja hurjaa uskallusta.

Vuonna 2010 meille tapahtui vauva. Kuvittelin ennen lapsen syntymää, että perusminä ei muutu, mutta koen kyllä, että lapsi on muuttanut jopa sitä sisintä ydintä. Lasta ei pelkästään rakasta, vaan se on osa minuutta. Lapsen kasvu on jatkuvaa, tuskallista luopumista ja itsekkään omistushalun syrjään panemista. MINUN MINUN MINUN lapseni kuuluu itselleen.

Toissapäivänä minulle selvisi, että vauva osaa vilkuttaa (naapuri kertoi) ja tänään se tarttui briokärryynsä ja lähti kävelemään: hyvin epävarmasti ja puujaloin mutta lujaa, jännittyneen riemukas ilme kasvoillaan. Onneksi tiikerit ovat kaikkien kissojen tavoin oivia emoja. Ristiriitojen keskellä ja vaikeiden päätösten edessäkin olen voinut huolehtia omistautuvasti poikasesta, nauttia äitiydestä ja pitää prioriteetit kirkkaana.

Toinen, ihan tyypillinen tiikerin vuoden tempaus on se, että hain ja sain töitä ja irtisanouduin vanhasta. Paiskauduin päin kohtaloa ja se vaikutti kimmoisalta. Muutan eri puolelle Suomenniemeä ja pieni perheemme kokeilee hieman epätyypillisempää asumisratkaisua. Toivomme hartaasti, että tämä toisi mukanaan positiivista jännitettä, rauhaa, turvallisia rutiineja ja mahdollisuuden toteuttaa itseään. Haluaisin, että siteet vanhoihin ja uusiin ystäviin lujittuisivat ja perhesuhteet pysyisivät ainakin yhtä hyvänä, kuin tähänkin asti.

Kun aloitan uuden työni, vuosi vaihtuu jäniksen vuodeksi. Jänikset ovat sinnikkäitä ja vaatimattomia selviytyjiä. Sellainen on tatuoitu nilkkaanikin. Tiikerin vuoden jälkeen onkin varmaan hyvä päästä vähän nuolemaan haavojaan ja elää pientä elämää.

Hyvää uutta vuotta!

Se on viisautta

2010-12-29T06:43:00.000-08:00

Olen nyt virallisesti "terve". Lausunnon teki nuori virotar pääterveysasemalla - tai oikeastaan teimme sen yhdessä, sillä hän täytti lomaketta ensimmäistä kertaa, kun taas minä olin jo konkari, enhän (hullu) ole suinkaan ensimmäistä kertaa eroamassa vakituisesta työpaikasta ja suunnistamassa kohti uutta. Kikattelimme vähän, ja laitoimme vahingossa rastin ruutuun, jossa ilmoitin palvelleeni armeijassa neljä vuotta. Onneksi joku tarkisti lomakkeen ennen allekirjoituksia.

Edellisen lausunnon terveydentilastani teki irakista kotoisin oleva mieslääkäri. Näin hänen kirjoittamansa muistiinpanot lääkärin olan yli ja yllätyin vähän siitä, mihin asioihin tuossa tarkastuksessa kiinnitetään huomiota: "Siisti nuori nainen...", oli Mustafa kirjoittanut (ja se lääkärintarkastus oli perusteellinen ja hyvin muodollinen). Ajattelin, että viimeistään lääkärintarkastuksessa voidaan huomata ihmisen terveydestä - myös psyykkisestä terveydestä kieliviä asioita. Onko hygienia kunnossa: vaatteet puhtaat ja ehjät, kynnet leikattu, tukka kammattu ja sukat jalassa? Vastaako henkilö johdonmukaisesti hänelle esitettyihin kysymyksiin? Mitä keho kertoo? Onko se levoton tai sykkyrässä? Onko liikkeissä arkuutta tai kivulloisuutta?

Tunne siitä, että tekemäni ratkaisu on oikea, on vahvistunut. Teen viisaasti, kun muutan takaisin kotiseudulleni. Koska olen karjalaista sukujuurta ja enteiden ihminen, riemastuin törmätessän tähän tekstiin:

11.5.1746 [X]LLA on pitäjänkokous, jossa papisto päättää peltojen laidoilla ja talojen lähettyvillä kasvavien epäilyttävien puiden ja "ristikanto" nimisten uhripaikkojen hävittämisestä. Palkkio luvataan, mutta kaatajia ei löydy.

Rovasti Orraeus kirjoittaa asiasta maaherra Wredelle ja saa määräyksen, että nimismies Brunoun on huolehdittava puiden kaatamisesta. Nimismies ei saa ketään kaatajaksi.

9.2. 1748 piispantarkastuksessa todetaan, et uhripuut ja uhripaikat ovat edelleen pystyssä. Kansa pelkää kataamisesta koituvia onnettomuuksia karjalle ja taloudelle. Itse piispa tarttuu asiaan, kuulustelee papistoa ja käskee ryhtymään puiden kaatoon taloudellisten menetystenkin uhalla. Papisto ei saa ketään suostumaan työhön.

Tuomiokapituli kääntyy jälleen maaherra Wreden puoleen ja pyytää tältä apua kaikkien tiedossa olevien uhripaikkojen hävittämiseen, pyhien lehtojen ja pitämyspuiden kaatamiseen sekä tuhoamiseen juurineen. Savon pitäjien papistot ottaa yhteyttä maaherraan puuongelmassaan. Wrede saa tarpeekseen ja kieltäytyy osallistumasta papeille kuuluvien tehtävien hoitoon. Ainoa keino on pappien itsensä tarttua kirveeseen, mutta se ei sovi heidän arvolleen.

Puut jäävät pystyyn ja vielä 1890-luvulla [X]lla löytyy vanhojen uhripuiden oksilta uhrianteja.

Olen häivyttänyt paikkakunnan nimen ja jättänyt tekstilähteen pois - kyllä, minulta löytyy jonkinlainen vammautunut ja vain hetkittäin toimiva itsesuojeluvaisto.

Miksi tuo teksti on minulle niin tärkeä? Teen parhaillaan kertomusta, joka liippaa pitämyspuu-aihetta hyvin läheltä. Minulle on valtavan merkityksellistä, että tulevalla kotipaikkakunnallani pitämyspuu-kultti on ollut voimissaan vielä 1900-luvun alussa. Tiedä vaikka voisin löytää jonkin vanhan karsikon, tai uhripuun kannon.

Muuttovalmisteluni ovat epäkäytännöllisiä ja outoja. Parhaillaan askartelen kaunista tulevaan kotiini. Olen hoitanut tärkeät paperit ja suunnilleen miettinyt, mitä astioita tarvitsen mukaan. Minusta on kiinnostavampaa tietää, että voin laittaa tärkeät tavarani esille kauniisti sen sijaan, että pohtisin nyt ratkaisuni muita puolia.

Ihmisen pitää joskus voida luottaa vaistoonsa.

Hiljaa, hiljaa, huopatossut narahtaa

2010-12-27T07:17:00.000-08:00

Imppaan hyasintteja. Nuuhkin kanelisaippuaa. Syön maustekakkua ja sienisalaattia, enkä halua päästää irti joulusta.

Olen ikäni ollut sellainen, etten ole halunnut kiirehtiä eteenpäin, vaan yrittänyt jarruttaa aikaa. Harmittaa, kun ihmiset kailottavat kevääntulosta. Kestäisipä talvi ja pimeä mahdollisimman kauan! Kunpa lumi turpostaisi tiet umpeen ja pakottaisi ihmiset koteihinsa! Talvipäivä seisköön lakittapäin ja tähytköön lyhty lapasessa pohjoiseen. Ollaan. Hyssytetään.

Tehkää omannäköinen joulu

2010-12-25T02:56:00.000-08:00

Unelmajoulu! Rauhallista siivoilua, koristelua, maltillista ruoan hamstrausta. Ei pakkoja, ei kiireitä, ei meteliä. Pistän Polkabilly rebelsiä levylautaselle ja avaan tyhjän tiedoston.

Parvekkeen lyhdyssä palaa yötäpäivää öljykynttilä. Radiossa kerrotaan merisää. Käytän ulkoillessa ystävältä ostettua kirpputoriturkkia ja pesen kädet kanelisaippualla. Jos saisi joka päivä saunoa, olisin onnellinen. Nahkani ehkä kuoriutuisi suomuina, mutta olisin ehdottomasti onnellinen.

Jouluomenoissa on melkein musta kuori. Poikanen käy haukkailemassa ja kolhimassa niitä ihan oma-aloitteisesti. Pudotan kotilon terraarioonkin viipaleen. Kotilollakin on joulu.

Tehkää omannäköinen joulu!

Normiaamu

2010-12-18T01:24:00.000-08:00

Ihana, edesmennyt neukkumukini. Täydellinen kahvimuki!

Normiaamu. Poikanen tekee hädät, kiinnostuu potalla omista tuotoksistaan ja soveltaa "tutki ja opi" -metodia omaan kakkaansa.

Seuraa pesemis-pukemis -operaatio, jonka aikana poikanen päästää vertahyytäviä aasinkiljahduksia.

Huijaamme ja puliveivaamme Poikaseen kuusi lusikallista mannapuuroa ja kaurakeksin ja nostamme poikasen touhuamaan lattialle. Isä lukee lehteä, äiti blogeja kahvimukin kanssa ja on ihanan rauhallista.

Viiden minuutin jälkeen googletamme, onko lehtikaktus myrkyllinen (ei ole) ja toteamme yhteen ääneen, että poikasen paperinsyöntiä on rajoitettava. Viimeksi vaippaan ilmestyneestä painotuotteesta tunnisti vielä alkuperäisen julkaisunkin.

Kohta mennään tekemään viimeiset jouluostokset Tuomaan markkinoille.

Hyvää lauantaipäivää kaikille!

Auringonpyörää odotellessa

2010-12-17T02:57:00.000-08:00

Vänni vauhdissa <3


Vänellä taitaa olla hankipastilli poskessa.

Poikanen on näemmä perinyt äitinsä aamukärttyisyyden. Tänään heräsimme 10:45 ja hyvällä tuulella. Aikaisemmin ei kannattanut edes yrittää nousta, olisin saanut hoitaa aamutoimia kärttyinen kahvakuula kainalossa. Nyt sentään voin polkata ja hörpätä toisenkin mukillisen kahvia.

Kohtapuoliin pyydän naapurinrouvan setterin lainaan ja liikutan meidät linnan ympäri. Teemme kevyet sulkeisharjoitukset tykistömuseolla ja haukumme yhteistuumin rannassa möllöttävät hankisorsat, jotka näyttävät ihan lumelle viskellyiltä sohvatyynyiltä.

Viimeiset joululahjat ystäväpiirin lapsille pitää vielä hankkia. Korvikset yhdelle, kirja toiselle, jotain pehmeää kolmannelle, jotain sievää neljännelle, viides saa sukset ja omalle taidan ostaa villapuvun. Olen yrittänyt tänä jouluna suosia kotimaista käsityötä ja kirjoja (minulta saa aina kirjoja). Ukkonen saa Rantakosken ihan sairaan tyylikkäät Bogart-pyyhkeet. Tilaan naimisiin menevälle ystävälle Clintit sitten kesemmällä.

Aion vielä hankkia sievät värivalot ja ison sypressin kuuseksi. Pari pussillista kamaa odottaa kuljetusta Fidalle. Sittenpä vain ylimalkainen siivous punaviiniglögi kädessä ja ruokaa suunnittelemaan. Meillä on ovet auki jouluna. Yritän houkutella meille ainakin parit vieraat pyhiksi. Ruokapöydällä on kylläkin tällä hetkellä korona-peli, jota paukuttelimme porukalla, kun isäni oli kylässä. Hävisin koko ajan, mutta tein viimemetreillä aina sankarillisia nousuja kärjen tuntumaan. Joulumeny on luultavasti yksinkertainen. Pidän pöydällä mieluummin koronaa kuin kinkkua.

***

Luin eilen loppuun Mary Ann Shafferiun ja Annie Barrowsin Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville -teoksen (Otava 2010). Piti iltayöllä vielä tilata tuo teos omaan kirjastoon, sinne osastolle, jolla on hyväntuulisia teoksia. Harvat kirjat aiheuttavat sellaisen myhäilevän, toiveikkaan olotilan, niin kuin maailmassa voisi vielä olla sittenkin järkeä ja hyvää tahtoa. Minun on kyllä myönnettävä, että kärsin pahasta todellisuuspakoisuudesta. Jos elelee hissukseen ja eettisesti ja ketään tai mitään vaivaamatta, niin saako sitten olla välillä tietämättä mistään mitään?

Runotorstai

2010-12-16T04:44:00.000-08:00

Ollaan, vain ollaan
niin kuin pohjakasvit jään alla,
niin kuin kalliossa nukkuvat jäkälät.

Ei surra, ei suunnitella,
ei odoteta.

Ollaan,
vain ollaan,
annetaan ajan huuhtoa.

Ollaan,
kulutaan hiljaa pois.

Runotorstain haaste 189.

Pyjamapäivät ja hapankaalin arvoitus

2010-12-15T01:56:00.000-08:00


Juureton pulikanvarressa.

Meinasin jo heittää roskikseen rasiallisen hapankaalia, jonka parasta ennen -päivämäärä oli mennyt, kun korvassa piipitti heikosti jokin. Se oli maalaisjärjen ääni. Maistoin ja totesin, että kaali oli parempaa ja pehmoisempaa kuin tuoreempi. Sämpylänpäälle vaan ja ääntä kohti.

Toissakesänä tein ukin kanssa hapankaalia itse. Mistä siitäkään olisi tiennyt, milloin se on valmista ja milloin on tullut aika heittää jämät tunkiolle, paitsi maistamalla ja makuaistiin luottamalla? Tämänkertaisesta ihmiskokeesta ei aiheutunut harmillisia sivuvaikutuksia. Kyllä se oli vielä syötäväksi kelpaavaa.

Hapankaalissa tiedetään olevan huipputerveellistä. Siinä on runsaasti vitamiineja ja koska se perinteisesti valmistetaan maitohappokäymisellä, vahvistaa se ennestään elimistön hyvää bakteerikantaa. Mutta kaamosväsymykseen se ei auta.

Kaamosväsymykseen auttaa korkeintaan kuolema.

Nyt on vuoden pimein aika ja aivoni kyllä tietävät sen. Elän kahvilla ja pipareilla, joiden päällä on vaaleanpunaista mähkää. Erilaisten askareiden toimittaminen ja asioiden hoitaminen tuntuu ylivoimaiselta ponnistukselta. Vauva on oppinut kintturoimaan puettaessa, ekä ulos kannata muutenkaan työntyä, kun siellä on niin kylmä. Jotta elämä ei kävisi turhan helpoksi, onnistun hämmentämään tietokoneeni, puhelimeni lakkaa latautumasta ja poikasen pitkittynyt flunssa löytää miellyttävän residenssin hänen korvakäytävästään.

Olen vuorokauden verran hädissäni: laskut pitää maksaa, mistä tiedän onko palkka tullut, täytyy irtisanoutua ja lähettää sähköposteja! Sitten ystävällinen naapuri käy näpyttelemässä konetta viitisen minuuttia, kone saa taas yhteyden verkkoon ja tarmonpuuskani menee ohi.

Palaan samantien mitäänsaamattomaan tilaan.

Selvennetään nyt vielä, ettei kaamos minua vaivaa. Pimeys on juhlallista, tähtitaivas sellainen, johon voi pudota, jos ei muista kivertää varpaita maankamaraan. Järvenselkä ja mäen metsäinen kylki kumisevat pakkasta. Enemmän minua vaivaa se, ettei voi vain tehdä hamstereita ja viettää talvisydäntä rauhassa hyvän kirjan kanssa torkahdellen.

Ääni Pirren toppahousuille

2010-12-11T07:48:00.000-08:00

Toissasyksy mummunmökillä.

Rati riti ralla! Talvitakeista 15 asteen pakkasessa ja navakassa viimassa toimii parhaiten Pieksämäen suoramyyntihallista ostettu Ruotsin armeijan prätkätakki teddyvuorella. Nahasta ei tuule läpi ja korkeat villaresorit kauluksessa, helmassa ja ranteissa pitävät lämpimän sisäpuolella ja pakkasen ulkopuolella. Pienin miestekoko on aika sopiva: vanhaan miesten 48-kokoon saadaan hyvin ujutettua yksi laamapaitaan, pooloon ja villapaitaan sonnustautunut hoikahko rouvasihminen. Ihmiset olivat ennen pienempiä.

Vaateiden eettisyydestä on viime aikoina ollut paljon puhetta - ja syystä. Aika pöljä saa olla, jos ostaa trikoopaidan vitosella ja kuvittelee, että tuotantoketju on reilu, ellei osta vaatetta suoraan siltä henkilöltä, joka on sen värjännyt ja väsännyt. Ihmisen perisynti on vain laiskuus ja hengenvelttous: halppuus ja helppous ovat melko tehokkaita moraalinturruttimia.

En ole itsekään mikään pulmunen. Olen sitä mieltä, että kaupan reiluutta ja ekologisuutta pitäisi säädellä laeilla niin, ettei kuluttajan tarvitse pelata koko ajan venäläistä rulettia ruokaostoksilla ja vaatekaupoissa. Pitäsi saada elää niin, että onnelliseen munaan tarttuessaan saa mitä tilaa. Näinhän se ei kuitenkaan ole, eikä tule olemaan vielä pitkään aikaan. Vielä pitää jaksaa lukea tuoteselosteet. Ja viiden euron trikoopaidan ostaessaan pitää muistaa, että on todennäköistä, että jossakin joku intialainen värjäri sairastuu vakavasti läärättyään myrkyllisissä väriaineissa.

Itse olen ratkaissut vaatteisiin liittyvät moraaliongelmat ostamalla paljon vaatteita käytettynä. Tämä sopii minulle, joka en seuraa pukeutumistrendejä vaan arvostan vaatteissani käytännöllisyyttä ja laatua. Jos minun pitää esimerkiksi näillä keleillä valita jotakin mukavaa tai jotakin kaunista, eikä tämä onnistu samassa pukineessa, niin valitsen aina jotakin mukavaa. Minun silmääni funktionaalinen on kaunista: iloinen ihminen toppahousuissa ja turkiskumppareissa on miellyttävämpi näky, kuin paleleva pissis kireissä farkkulegginseissä ja saappaissa. Ääneni menee Hansulle ja Pirrelle, ei Carrie Bradshawille.

Olen myös tukenut jonkin verran kotimaisia ja ulkomaisia käsityöläisiä ja teettänyt vaatteita. Istuvuus ja laatu nyt tietenkin ovat omaa luokkaansa valmisvaatteeseen verrattuna. Raha menee suoraan tuottajalle ilman välikäsiä. Lisäksi saan juuri sellaisen vaatteen, minkä haluankin Viimeisin teetetty vaate on marjapuuronvärinen villakangashame 50-luvun kaavoilla. Hyvälaatuinen ja mielenkiintoisen värinen villakangas löytyi tuosta edellämainitusta aarreaitasta, Pieksämäen suoramyyntihallista ja maksoi kaksi euroa, joten hame tuli sittenkin melko edulliseksi. Siinäpä on ihana ja istuva vaate, joka hyvin hoidettuna kestää yli yhden ihmisiän.

Kyllä mä taas niin mieleni pahoitin ruoankaltaisista valmisteista

2010-12-10T01:17:00.000-08:00

Hämeenlinnan keskiaikamarkkinoilta.

Meillä on ollut hieman haasteellinen aamu. Yritin päästä toukan lounaan kanssa helpolla ja tarjosin luomulasagnea purkista. Toukka kieltäytyi jyrkästi nielaisemasta mössöä. Vaihdoin kaupan kalkkuna-kasvis -soseeseen. Ei. Sose mökellettiin sormea apuna käyttäen leualle, sillä voideltiin ensin syöttötuolin taso ja siitä se ja jatkoi iloisesti matkaa ympäri keittiötä. Ja tämä kaikki salamannopeasti.

Lasta ei voi varsinaisesti syyttää, maistoin nimittäin molempia tuotteita. Mausta päätellen ei olisi kyllä arvannut, mitä ruokalajia mössö yrittää imitoida. Sikaa ei erottanut kalkkunasta. Tomaattikastike maistui samalle, kuin kasvismuusi. Parin epäilyttävän lusikallisen jälkeen toukka ei suopunut edes herkulleen, raejuustolle.

Miten vauvanruoanvalmistajat edes pystyvät moiseen? Jos otan kesäkurpitsan, tomaatin, jauhelihaa, mozzarella ja pastaa, kypsennän ja soseutan, niin ei sitä millään voi erehtyä luulemaan esimerkiksi hirvijuurespadaksi. Jotenkin ne saatanat onnistuvat ottamaan ruoasta maun pois, eikä sellainen vetele, ei edes kymmenkuisen kanssa.

Lähdemmekin siis nälkäisinä ja kiukkuisina hankkimaan keuhkotaudin tuolta viimasta. Onneksi joulukortit voi luovuttaa itellamiehelle punaisessa kirjekuoressaan. Jotain on saatu aikaan.

Runotorstai

2010-12-08T23:16:00.000-08:00

Estä, jos et voi
pelasta, jos et voi
auta, jos et voi
lohduta.

Runotorstain haaste 188

Pähkinänkuoressa elämä

2010-12-08T03:09:00.000-08:00

Rannassa törröttää lohikäärmeen hampaat.

Joulunalusajan check-listaan kuuluu kaikenlaista radikaalia. Pitää irtisanoutua ja tarkistuttaa itsensä lääkärillä uutta työpaikkaa varten. Epäilen vähintään kuulonalenemaa ja toispuoleisuutta. Yhdeksän kilon kahvakuulan kanssa treenistä tulee helposti melko yksipuolista: poikanen heitetään vasemmalle lonkalle ja sitten toimitetaan kotiaskareita yksikätisesti.

Pitäisi kertoa jotain näistä Hämeen karkausvuosista. Kun lähdin pieneltä, itäsuomalaiselta kotipaikkakunnaltani 1998 vannoin kautta kiven ja kannon, että takaisin en sinne Peräkylän Tuppulaan tule kuin sadan gramman siivuina. Mentaliteetista kertonee, että virkistysmahdollisuudet rajoittuivat vapaaehtoiseen maanpuolustukseen, urheiluseuratoimintaan ja seurakuntanuoriin. Ihmiset äänestivät keskustaa ja viljelivät sipulia ja juurikasveja. Kaikkia erikoisia katsottiin viistosti.

Tampere oli äkkiseltään ihana. Siellä oli elämää myös kello yhdeksän jälkeen - ei sillä, että olisin osannut ottaa siitä kaiken irti. Mielikuvani Tampereen ajasta on se, että kävin leffoissa ja kävelin ja pyöräilin ympäri kaupunkia ihan hirveästi ja jumalattomina kellonaikoina.

Sitten tuli ero lukioaikaisesta Hyvin Vakavasta Suhteesta. Ajattelin juuri aloittaa moraalisesti arveluttavan elämän ja ryhtyä kokotiksi, kun törmäsin tähän mieheeni, jonka kanssa olen ollut nyt yksitoista vuotta.

Muutin vastoin periaatteita miehen luo heti toisilla treffeillä. Asuimme pienellä paikkakunnalla, pienessä puutalossa, jossa oli vähän mukavuuksia mutta sitä mukavampaa. Perjantaina lämmitettiin puusauna. Ovi oli auki ystäville, useimpina viikonloppuna oli rokkimeinikiä jossain. Puutarha pysyi sinnikkäästi vuodesta toiseen puolivillissä tilassa, vaikka sille mitä teki. Opiskelin ja rahoitin elämääni myymällä herran pukineita maalaistavaratalossa. Minulla oli pitkä, valkoinen tukka.

Piti tulla joksikin, joten hankin kirjastonhoitajan pätevyyden. Olin projektihenkilönä, sain työtä pienestä kirjastosta, talon perusta romahti, se puretiin ja tontti pantiin lopulta myyntiin. Sitten pääsin isoon kirjastoon ja meistä tuli pikkukaupunkilaisia.

Iso kirjasto oli unelmaduuni. Hankimme kodin, minun ensimmäisen ikioman kotini. Tunsin heilahtavani aikuisuuteen ja elämän piti nyt olla ihanaa. Sitten sain huomata, että aloitin ihan eri työn, kuin sen, mihin minut oli valittu. 2007-2010 minulla oli (jos yksi lyhyt sijaisuus laskentaan) neljä eri työtä, kolme eri esimiestä ja työskentelin kolmessa eri työpisteessä - tosin samassa kirjastossa. En palanut loppuun, mutta masennuin ja pääsin vähän kärähtämään sakaroista. Kyllästyin Hämeeseen. Tunsin olevani omistusasuntoloukussa. Elämä tuntui jurnuttamiselta, vaikka kaikki sen osa-alueet olivat sinänsä kunnossa.

Tässä kohtaa pomppaa deux ex machina. Ensin tulin raskaaksi, vaikka minun piti olla suorastaan maho ja sitten minulle tarjottiin mahdollisuutta hakea työtä sieltä, mitä pidän kotiseutunani. Nyt ollaan tässä ja kirjoitetaan ja seurataan, miten elämä havahtuu, oikaisee itsensä ja räpyttelee nahkasiipiään. Kalessin lenttä Maameren päällä.

Palaselle!

2010-12-07T12:27:00.000-08:00

Joulunameja ja jokin syötäväksikelpaamaton kasvi.

Keittiön hyllylle on päässyt kerääntymään jonkin verran keittokirjoja. Mysi Lahtisen Kootut kokkaukset (Otava 1991) on verratonta luettavaa. Mukavan kertoilevat, ruoan kulttuurihistoriaa valottavat tekstit toimivat reseptien johdantona ja lukujen otsikot saavat korvat hyrisemään: "Kiusaus houkuttelee vappuyönä", "Peruna herkistyy arinalla", "Kurkku taintuu hölskyttämällä, tomaatti hienostuu basilikalla". Kyllikki Villan Tee on sekin mieluista luettavaa (Otava 1984). Villa tarjoilee teen kanssa kirjallisia herkkuja, kuten tämän mainion Dylan Thomasin runon:

Tässä arsenikkisi kultaseni.
Ja kasvimyrkkykeksisi.
Olen kuristanut papukaijasi.
Olen syljeskellyt maljakoihin.
Olen laittanut juustoa hiirenkolohin. Tässä sinun
...teekuppisi, kultaseni.

Hyvin kirjoitetun keittokirjan lukeminen on melkein yhtä hauskaa, kuin syöminen. Ruokalajien nimet pistävät mielikuvituksen liikkeelle. Linnanjuhlavalvojaisissa nautimme Waldorfin salaattia. Arkeamme sulostuttaa usein Arvi Lindin siskonmakkarakeitto. Kattilasta voi myös löytyä seljankaa tai borschia. Ja kuka mahtoi olla se Jansson, joka lankesi kiusaukseen?

Drinkkien nimet ne vasta hienostuneita ovatkin.

Kahvihetki Barcelonassa.

Minkälaisesta ruokasuhteesta, tai suhteesta kieleen sitten kertovat kotiseutuni kulinaristiset aarteet, kuten Rönttönen? Kahvipöydässä voi saada ystävällisen kehoituksen panna kiisselin päälle röppöä. Tänään kietaisin markkinoilla lörtsyn. Joensuulaista itsetiputettua sanotaan hellästi pöllö-öljyksi, viitanneeko nimi käytökseen vai siihen, että pannu on kätketty näreikköön. Bon Appétit ja palaselle!

Joulun toivelahja

2010-12-06T04:13:00.000-08:00

Asuntomme postiluukku on pieni ja sievä kuin suppusuu. Isompia kirjelähetyksiä lunastettaessa on Itellamies tullut tutuksi. Niin, sellaisten kollektiivisessa ymmärryksessämme liikkuvien hahmojen, kuten postimiesten ja TVL:n äijien aika on valitettavasti brändätyssä maailmassamme ohi. Mainospostille nirso postiluukkumme murisee. Kaikelle paperille painetulta visuaaliselta saasteelta emme ole kuitenkaan välttyneet. Olen nähnyt lelukuvaston.

Lelukuvastot ovat palttiarallaa puhelinluettelon paksuisia kaupallisia tiedotteita, joissa sukupuolta käsitellään stereotyyppisesti ja jotka pyrkivät tarjoamaan vähintäänkin arveluttavia tuotteitaan häikäilemättömästi niille, joiden informaatiolukutaito on täysin kehittymätön. Jotain tuotteiden laadusta kertoo se, etten ole nelilapsisen tuttavaperheeni luona vielä kertaakaan nähnyt yhtään lelua, joka yhä toimisi. Kaikki suosikkivekottimet ovat menneet melko joutuisasti tavalla tai toisella epäkuntoon, niistä on tullut lastenhuoneen lelulaatikkoa täyttäviä, läpivärjättyjä muovilohkareita.

Poikanen täyttää pian vuoden, vielä ei siis ole syytä mennä paniikkiin lelukuvastojen vuoksi. Poikanen ei osaa kinuta, ei kärttää eikä kadehtia. Mikään otus ei ole sitäpaitsi niin kiittämätön - tai näkökulmasta riippuen kiitollinen ja vähään tyytyvä joululahjoittava kuin vauva. Unohtakaa saksalaiset kehittävät lelut, joissa on toimintoja, jotka auttavat lasta hahmottamaan syy-seuraus -suhteen: kun muovikimpale sujahtaa oikeanmuotoiseen holkkiin, kajahtaa vehkeen uumenista pirtsakka syntikkamelodia. Juuri sellainen, joka aiheuttaa viidennen kuulemiskerran jälkeen saman reaktion, kuin hammaslääkärin pora. Vauvat eivät nimittäin ole typeriä. Ne ymmärtävät melko pian, että se kimaltava ja turvallinen kappale on vauvalle tarkoitettu jasen ainoa funktio on viihdyttää piiperoa. Siksi se muuttuu välittömästi täydellisen epäkiinnostavaksi.

Vauvaa kiinnostaa tietenkin ne esineet, jotka kiinnostavat myös aikuisia: on äärimmäisen epätaloudellista käyttää aikaa hyödyttömän ja tarkoituksettoman lelun toimintojen selvittämiseen, kun maailma on täynnä juttuja, joita isot tyypit käyttävät. Turvaistuimessa raivoavan vauvan rauhoittelu käy nopeiten antamalla hänelle puhelin, avaimet tai lompakko.

Koska vauvat apinoivat aikuisia, lelukuvastot on hylättävä ja lähdettävä kierrätyspisteelle tai biltemaan. Jos haluat ilahduttaa ja viihdyttää vauvaa, vähentää maailman jätekuormaa ja käyttää rahasi johonkin hyödylliseen ja eettisesti kestävään, kerää lelukoppaan esimerkiksi epäkuntoon menneet laitteet, joista ei ole suoranaista hengenvaaraa, ja joista ei irtoa osia. Poikanen viihdytti juuri itseään tunnin verran vanhoilla korvalappustereoilla, jotka se löysi sängyn alta. Tämä kuuluu tietysti strategiaan: minkään vekottimen tarjoaminen lapselle ei ole viisasta. Viisasta on olla ensin äärimmäisen, intensiivisen kiinnostunut esineestä ja unohtaa se sitten vauvan ulottuville.

Korvalappustereoiden raato.

Lapsille suunnatut kovalehtiset kirjat voivat kiinnostaa vauvaa hetken. Alkon uutuusluettelo voi kiinnostaa vauvaa tunteja. Vauvaa ja lehteä tai kirjaa ei kannata jättää kahden, sillä jotkut vauvat syövät paperia. Omani mielestä kirjojen ja lehtien plärääminen on paperituotteiden keskeinen funktio. Alkon uutuusluettelo on juuri sopivan paksu ja napakka tähän tarkoitukseen. Tästä beta-äiti iloisee ja pistää rahan possuun.

Iso pahvilaatikko on mahtavan käytännöllinen. Kyljellään siitä muodostuu luola. Jostain syystä vauvasta on kivaa myös istua pahvilaatikossa. Jos tähän vielä yhdistää kurkistelu-rapistelu -leikin niin riemu on katossa. Veikkaan, että myöhemmin taaperon kanssa voi pahvilaatikosta tuunata majan maalaamalla, leikkaamalla tähystysikkunoita ja virittämällä pohjalle maton. Unohda kaupan leikkimatto ja lähde kartonkikeräyspisteelle!

Erilaisten purulelujen sijaan meidän Poikanen on ollut syvästi rakastunut silikonisiin keittiövälinesiin: nuolijaan, muffinivuokaan ja erityisesti silikonisutiin. Näitä leluja ei tarvitse myöskään myöhemmin kierrättää, pesee ne vain astianpesukoneessa ja ottaa taas varsinaiseen käyttöönsä.

Jokaisella lojuu laatikossa lukuisia avaimia, joista ei enää tiedä, mihin ne käyvät. Niistä kannattaa koota lapselle muhkea avainnippu, johon ripustetaan autonmerkki-avaimenperä ja pullonavaaja. Miehekäs avainnippu pesee useimmat lelut mennen tullen.

Tyhmien muka-keittiöiden, työkalujen tai siivousvälineiden sijaan panostaisin oikeisiin työkaluihin, keittiötarvikkeisiin ja siivousvälineisiin. Isommasta lapsesta on varmasti mukavaa osallistua kodin tekemisiin, kun päällä on asiallinen essu ja kädessä teleskooppimoppi. Lapsille myydään puukkoja, joiden sormisuoja on isompi, kuin aikuisilla ja joiden kärki on pyöristetty. Veikkaan, että oikea puukko ja veistely aikuisen kanssa on huomattavasti mukavampaa, kuin muovinaulan hakkaaminen muovivasaralla. Ensimmäisen moran sain ukilta kuusivuotiaana. Olin toivonut sitä hartaasti joulupukilta. Mitään isompaa vahinkoa ei koskaan sattunut, ja myöhemmin ukki hankki minulle oman työkalupakin.

Varsinaisesta tekemisestä ja puuhastelusta vielä sen verran, että pulkka-ajelu ja ammeessa istuminen ovat tällä hetkellä Poikasesta ihan mahtavaa. Samoin siivoamisen ja ruoanlaiton seuraaminen tai se, kun vanhempi kaappaa hyvän piisin soidessa vauvan tanssimaan. Piruetit ja rokkiheitot ottavat mahanpohjasta, mutta kunnon poskivalssi saa myös hyvän vastaanoton. Lykyssä tanssipartneri saa lopuksi erittäin märän kielarin.

Mitkä kulutustarpeet ovat luotuja, mitkä todellisia? Enimmät ovat markkinoiden synnyttämiä. Jos jotain ostan, hankin sellaista, mitä itsekin kestän katsella tai kuunnella. Siirränpähän sitten lapselleni sitä, mitä pidän harkitsevaisuutena, säästäväisyytenä ja esteettisenä.

Eikä mikään sitäpaitsi oikeuta sitä, että gormiti-linnoitus näyttää paskalta.

Kiiski Vastarannalla

2010-12-03T09:33:00.000-08:00

Jonkin akkainlehden kannessa otsikoitiin taannoin, kuinka äitiysloma on oivallinen aika vaihtaa työtä. Jaha, ajattelin ja unohdin koko jutun.

Syksyllä iski yksinäisyys ja soittelin vanhoja tuttuja läpi. Entinen esihenkilöni kirjastonhoitajaharjoittelun ajoilta vihjaili pontevasti, että minun kannattaisi hakea heillä avautuvaa työtä. "Olisit vahvoilla", hän kampanjoi. Taisin silloin vähän naureskella ja keksin nopeasti hyvin monta syytä, miksi ajatus oli mahdoton. Meillä on omistusasunto. Asun siinä kaupungissa ja korttelissa, jossa haaveilinkin. Tein kovasti töitä saadakseni tämän työpaikan, eikä näinä aikoina irtisanouduta. En halua susirajalle enkä ainakaan mihinkään Peräkylän Tuppulaan, johon ei kulje ja bussikuskikin painaa kohdalla kaasua. Emme voi elää etäperheenä. Etäperheen elämä tulee kalliiksi ja autokin pitää hankkia.

Sitten se idea alkoi itää ja elää omaa elämäänsä. Se virkkasi rihmastoaan kunnes pitsi peitti kaikki pinnat ja oli pian mahdoton kitkettävä.

Keskustelin ongelmasta paljon ystävieni kanssa ja pyysin rehellistä mielipidettä ja niitähän tuli, eikä loppua näkynyt. Myöhemmin ajattelin, että mitä hullua minä annoin ihmisille mandaatin tulla minun tontilleni, minun natura-alueelleni, moton ja raivaussahan kanssa huseeraamaan! En minä mielipidettä kaivannut, vaan keskustelukumppania, jonka kanssa voisi kiihkottomasti ja viisaasti tarkastella asian eri puolia.

Olisi pitänyt myös muistaa omaan luonteeseen erottamattomasti kuuluva vastarannankiiskeys.Väitteisiin alkoi syntyä vastaväitteitä kuni itiöemiä matalapaineella. Samaa mieltä ei voinut olla, paitsi silloin, kun se oli retorisesti kannattavaa. Olin aloittainut tilanteesta, jossa oli kaksi hyvää vaihtoehtoa ja päätynyt innokkaasti puolustamaan sitä hullumpaa. Villiä korttia. Mustaa hevosta. Peräkylän Tuppulaa.

Pehmyt paketti

2010-12-03T03:07:00.000-08:00

Tarvikkeet

Lettu nukkuu päiväunia ja kämppä on sen näköinen, että se todennäköisesti kohentuisi, jos nurkkiin asettelisi muoviräjähdettä. Mitä tekee beta-kotirouva vapaahetkenään? Askartelee jotakin ihanaa, jouluista ja turhaa!

Pehmeään pakettiin tarvitset palan vaahtomuovia, lampaanvillaa, kartonkia pakettikorttia varten, narunpätkän, eyletin somistamaan pakettikortin reikää.
Työvälineet: sakset, vasara ja ristipääruuvimeisseli huovutusneula, leikkuulauta.
Leikkaa vaahtomuovista haluamasi kokoinen palanen. Kiedo pala huovutusvillaan ja tikuttele villa kiinni huovutusneulalla. Itse käytin viimeistelyneulaa.
Leikkaa kartongista pakettikortti. Tee reikä eylettiä varten ja kiinnitä se joko eylet-työkalulla tai naputtele niitti paikoileen vasaran ja ristipääruuvimeisselin avulla leikkuulaudan päällä.
Viimeistele narulla tai nauhalla.

Apiniini iloitsee joululahjastaan, vaikka sitä ei voi edes avata.

Asiasta ja sen ajamisesta

2010-12-02T13:03:00.000-08:00

Parhaan Ystäväni kaiffarit Simppa (ja Sohvin jalka). Kumpikin tulleet kohtalon lapsista kotikissoiksi.

Menin sitten lukemaan kommentteja Johanna Korhosen HS:n kolumniin Naisten tuhoamisesta. Ei olisi pitänyt. Ensimmäisessä lukemassani viestissä tiuskaistiin, kuinka huonosti miesten asiat maailmassa ovat. Kävin äsken selaamassa hetken keskustelua - tikulla silmään - se näytti junnaavan siinä, kuinka Gandhilla on ollut ongelmallinen suhtautuminen seksuaalisuuteen, ja kuinka hän käytti hyväkseen nuoria tyttöjä.

En käy nyt sen syvemmälle tuohon maastoon, voit lukea mitä Saara Reiman kirjoittaa aiheesta filosofian puutarhassa. Olen samoilla linjoilla pienin varauksin. Sen sijaan aloin taas miettiä, mistä tämäntyyppisessä ilmiössä on oikein kyse.

Jos joku puolustaa naisten oikeuksia, äyskitään saman tien, että miehillä ne asiat huonosti ovat. Jos joku ajaa eläinten asiaa, tivataan, mitä kyseinen tyyppi on tehnyt ihmisten hyväksi - eikö ihmisten auttaminen ole muka tärkeämpää. Maahanmuuttajia ei ainakaan pidä hyysätä niin kauan, kuin yksikin sotaveteraani kituuttaa pienellä eläkkeellä tai yksikin suomalainen on köyhä tai sairas. Tai naiseton Tai ilman omaa datsunia. Aina löytyy joku terhakka paholaisen asianajaja osoittelemaan, mikä auttajan logiikassa mättää, ja miten minusta vielä tuntuu, että ärpyttäjä on harvoin - jos koskaan itse aktiivinen missään avustustoiminnassa, talkoohommissa tai vapaaehtoistyössä. Itsensä auttamista ei lasketa.

Jonkun tahon auttaminen ei yleensä ole toisilta tahoilta poies. Jonkun puolustaminen ei välttämättä ole jonkun toisen vastustamista. Jos jotakuta oikeasti voi ärsyttää se, että joku toinen käyttää aikaansa ja energiaansa -
- ja herraisä nähköön rahaansa - vaikkapa kissa-asian hyväksi, niin kaikkein rakentavinta olisi mennä ja antaa oma panoksensa jonkin itseään koskettavalle taholle. Koirille. Mummoille. Yksinäiselle suomussalmelaiselle metsurille.

Räkyttäminen ei auta. Räkyttäminen ei myöskään estä ketään muuta auttamasta. Auttaminen auttaa.

Tiedote

2010-12-01T02:33:00.000-08:00

Joulukaktus saadaan kukkimaan kiduttamalla sitä ensin säälimättömästi puolisen vuotta.

Olen lisännyt blogin sivupalkkiin tilauslinkin, jos seuraat blogeja blogilistan kautta sekä tilauslinkit syötteenlukijoita varten. En itse päässyt uuden blogilistan makuun. Tällä hetkellä siellä näyttäisi jylläävän muotiblogit, joista yhteen törmäsin hiljattain hakiessani googlesta kuvia hiusgeelistä (älä kysy). Neiti oli lisännyt blogiinsa kuvia mm. shampoopulloista. Hetken aikaa tunsin syvää voimattomuutta. Tähän loppuu Internet. Sitten ryhdistäydyin tuottamaan tänne henkeäsalpaavia seikkailukertomuksia Mun Arjesta. Pidä huivista kiinni, Tatjana!

Jonkin aikaa luin blogeja myös google readerin avulla. Pitkään aikaan en ole oikein löytänyt mitään uutta luettavaa (saa suositella), olikin hauskaa löytää Jussi Nousiaisen PK-sektori. Olen siis päätynyt pitämään pientä, hiljalleen täydentyvää lukemistoa tuossa sivupalkissa. Niin ahtaasta räppänästä blogimaailmaa nykyisin kurkistelen.

Setting Free the Bears

2010-11-30T03:46:00.000-08:00

Alkuperäisen kaltainen Teddy-bear Vicksburgin (MS) museossa.

Huolet ovat kuin liian kesyiksi tulleita karhuja. Ne näyttävä hauskoilta televisiossa, kun telkkuavat kyläraitilla, kurkistelevat sisään kuistinikkunoista ja pyllistelevät roskiksissa.

2005-2007 työskentelin ensimmäisessä vakituisessa työpaikassani, kirjastonhoitajan puolikkaana pienellä paikkakunnalla. Karhut alkoivat seurata töistä kotiin.

Heräsin ennen kellon soittoa siihen, että rinnassa myllersi nimetön huoli, musta turkki höyryten. Monena aamuna seisoin kujalla termosmukin kanssa. Koira kyykistyi häveliäästi pientareelle ja minä murehdin, mutta en saanut murheesta kiinni.Talvet olivat yhtä pitkää, valotonta ja märkää varhaisaamua. Joutomaan pusikosta kuului veden tippumisen ääni, katulampujen suttuiset valokehät tuskin ylsivät asfaltille asti.

Murhe oli kuin varjo Ursula Le Guinin Kaukaisimmassa rannassa. Ensin se jahtasi maameren velhoa, mutta kun velho viimein saa sen kiinni, se kääntyi ja pakeni sitä aina maailman ääriin asti.


Coloradossa, Grand Junctionin pääkadun varrella oli kymmeniä patsaita, myös tämä karhu.

Oli helppo paikantaa työ ahdistuksen lähteeksi. En ikinä ehtinyt nähdä kollegaani, joka oli osa-aikaeläkkeellä. Hän oli töissä yhden puolikkaan ja minä toisen, joten päädyimme moikkaamaan ovissa

Tilanne paheni, kun kollegani jäi eläkkeelle suunniteltua aikaisemmin. Ensin hän laskeskeli, ettei eläke vielä riitä, sitten ilmeisesti tapahtui jotain, ja hän ilmoitti, että kun kaikki lomat on pidettävä ennen eläkkeelle jäämistä, hän on töissä enää kaksi viikkoa.

Ihminen useinmiten pärjää. Selvisin töistäni, vaikka se tuntuikin räpeltämiseltä. Lähellä ei ollut ketään, jolta kysyä ja joka olisi voinut välillä toppuutella, oikaista ja joskus vähän kehua.

Sitten muutama varhaisnuori alkoi terrorisoida kirjastoa. Oli uskomatonta, miten muutama alakoululainen sai meidät ihan tolaltamme. Yhtenä päivänä ikkunasta näytettiin siloista pojanpersettä. Töihin tullessa etuovi ja oven edusta kimalsi paksussa syljessä. Postilaatikko yritettiin polttaa, pihakuusen kohdalla siinä onnistuttiin paremmin, kirjastosta poistetut nuoret tulivat takaisin konttaamalla, juoksivat karkuun ja yrittivät piiloutua portaiden ja hyllyjen alle. He pitivät koko ajan helvetillistä mölinää. Jos he eivät huutaneet vittua, niin sitten vain päästivät mahdollisimaan kovaa kaikenlaisia ääniä, joita ihmiskeho voi tuottaa. Kukaan voinut eikä halunnut tehdä asialle mitään. Koulu ei ollut vastuussa ja vanhemmat vähättelivät. Vahtimestarin toimi oli vähän aikaisemmin siirretty muka tarpeettomana kiinteistönhoidon alaisuuteen.

Aloin ajatella, ettei rasittavin työtehtäväni voinut olla alaikäisten perässä juokseminen eikä esitteiden ja ilmaisten lehtien siivoaminen jäiseltä pihalta. Kirjastonhoidon piti olla siistiä sisätyötä. Miksi aloin puhua työstäni sellaisin teonsanoin, kuin selviäminen, räpeltäminen ja pärjääminen?

Tiedote

2010-11-29T00:25:00.000-08:00


Nenäliinassa on valo! Radioaktiivista räkää!

Juuret on -blogi päivittyy nyt tiuhaan, kun lisäilen pikkuhiljaa päivän sanoihin uusia ja vanhoja tuttavuuksia ja tägäilen postauksia.

Jokin kumma tunne on syttynyt rintaan. Joulumieli? Rytmihäiriö? Ei, vaan uuden blogin tuoma kirjoitusinnostus. Ihan kuin sisustaisi uutta kotia! Postiakin saattaa siis tulla tiuhaan. Sitä se rakastuminen teettää.

Kuusettaa

2010-11-28T13:49:00.000-08:00

Joulukuusi on parasta joulussa. Lapsena joulukuusi oli huippujuttu. Ensin se haettiin metsästä. Lumi huljui saappaanvarresta, räkä kimalsi lapasessa, lumi pullisti puita lupaavasti, mutta kun niitä vähän tukisti, niin paljastui, miten rimpakinttuisia ne todellisuudessa olivat. Lopulta joku yksilö kelpasi, se ei varmasti ollut tovereitaan kummempi, mutta pakkanen joudutti päätöksentekoa kummasti.

Sitten kuusi kotoutettiin auton katolla, suksitelineillä. Ensin se pönötti jäisenä kylpyhuoneessa, tiputteli kaakeleille metsänroskaa ja jäätä ja tuoksui väkevästi. Sitten se tuotiin olohuoneeseen. Seurasi pitkällinen ähkintä kuusenjalan ympärillä ja lopulta havupuu oli jokseenkin suora, edustava puoli huoneeseen päin.

Airamin kuusenkynttilöissä oli liian lyhyt vihreä johto ja tähti näytti aina hieman siltä, että se oli hetkenä minä hyvänsä valmis räjähtämään supernovaksi ja lysähtämään sitten mustaksi aukoksi.

Koristeluun liittyi kaksi hankaluutta: piti pystyä haalimaan itselleen mahdollisimman paljon koristeita, mutta piti myös pitkittää koristelun ihanuutta mahdollisimman kauan. Äiti esteetikkona huolehti, että koristeet olivat tasaisesti ympäri kuusta.

Marrasvalot, kaamosvalot vai jouluvalot? Minä aloitan valaisemisen heti, kun tulee pimeä.

Tänä vuonna, Oskari Römpötin ensimmäisenä jouluna, aion koristaa kotia kuusella. Saattaa olla, että se on laudasta askarreltu kierrätyskuusi tai kukkaukaupan sypressi, mutta siinä on ehdottomasti valot, latvatähti itse askarreltuja koristeita bööminkristallisten kuusenkoristeiden seurana.

Kot' ilo

2010-11-28T12:55:00.000-08:00

Kotona taas. Tai täällä taas. Jos voisin valita, en ikinä siirtyisi Vaasa - Jyväskylä - Lappeenranta -akselin etelä- enkä länsipuolelle kuukautta pitemmäksi aikaa ja kohta minun ei tarvitsekaan.

Muuttolaatikot muodostavat jonoja ja torneja. Lajittelen toisiinsa somasti sointuvia esineitä, astioita ja tekstiilejä pahvilaatikoihin ja saan suunnattomasti hupia miettimällä uuden asunnon sisutusta. Sivuutan moniaita sarvikuononkokoisia asioita miettimällä sitä tosiasiaa, että olohuoneeseen tulee turkoosi sohva.

Sitten pitää taas käydä painiin viranomaisten kanssa. Soitan verotoimistoon. Kirjelmöin sivistysjohtajalle. Luonnostelen irtisanoutumisilmoituksen. Teen hakemusta kelaan. Sähköpostit suihkivat asuntotoimiston ja varhaiskasvatuksen esimihelle. Hankin erilaisia virallisia asiakirjoja erilaisilta tahoilta. Törmään pehmeästi hallintosääntöön.

"Hupsista, onko tuo hallintosääntö, vai oletko vain iloinen nähdessäsi minut?"

Etsi kuvasta kojootti!

Koti on alkuaan itämurteisiin kuuluva sana. Kantasanana saattaa olla kota, "Mennä kotiin" tarkoittaa asuinpaikalle menemistä. Itse olen onnistunut välttelemään juurten lykkäämistä mihinkään yli kymmenen vuotta. Viime aikoina olen kyllä huomannut, miten Itä-Suomen puskassa rintalastan takana on oudon ehyt olo. Sellainen hyvä, lämmin ja hellä.Voiko se vain olla siis niin, että minulla on vain yksi paikka, jossa multa kuiskailee pehmeästi. Maanittelee.

Kutittelee juuria.

Ensimmäinen luku

2010-11-28T08:13:00.000-08:00

Pitää aloittaa alusta ja jatkaa, kunnes pääsee loppuun. Niin yksinkertaista on tarinan kirjoittaminen. Vaikeudet alkavat vasta sitten, kun alkaa miettiä, missä on alku. Onko se siinä, kun istuin reisitaskuhousuissani ja virttyneessä villapaidassaani kapakassa, joka oli täynnä syklaaminpunaisia kellohelmoja ja näin miehen, joka kantoi sisälle vahvistinta? Vai onko se siinä, kun päätin opiskella ammattin, josta koituisi minulle niin suurta iloa ja harmia? Siinä, kun jälleen kerran havahduin siihen, kuinka murheellinen ja väärässä paikassa olen? Vai siinä, kun tein elämäni uskaliaimman päätöksen ja antauduin äitiydelle ja jollakin tapaa tulin vuoden mittaan siksi, mikä olen nyt?

Päätän, että alku on tässä. Kannettava tietokoneen näytöllä hehkuu puhdas sivu. Talvi on tullut täydellä voimalla, vaikka on vasta marraskuu: ulkona on vuosisadan pakkanen, sisällä, kuumakylkisen uunin lämmittämässä mökissä pari nukkuvaa ihmistä ja mummunmökin rauha.

Veneet pötköttävät Vanajanrannassa.

Nyt on rauha käydä levolle. Äiti sisustaa mökkinsä pihaakin: lumikukkaset tuikkivat kuusessa, kaakkoistuuli tuudittaa kamarin akkunan takana kasvavaan reumaattiseen syreeniin ripustettua lyhtyä, kakkuvuoassa jäädytetyssä lyhdyssä sinnittelee tuikku. Havahdun vielä ennen uneen vaipumista ajattelemaan, että on oikestaan arkinen ihme, kuinka: pala rasvaa, pätkä puuvillalankaa ja tuli muodostavat hurmaavan, elävän kokonaisuuden!